Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Aku Ankka Translovoniassa - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Maat: Uutiset maittain A-Z

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna
Uutiset, 24.9.1999

Aku Ankka Translovoniassa



Kuvateksti: Jugoslavialaiset t Balkanin media tarvitsee apua, mutta ulkopuoliset eivät voi luoda moniarvoista journalismia siirtomaaisännän ottein

Onko maa nimeltä "Translovonia" tuttu? Tuskin. Kartalta sitä ei löydy, mutta nimi tuo mieleen Transilvanian tai Jugoslavian, slaavit ja Balkanin. Jossain Balkanilla "Translovonia" sijaitseekin - pitää vain käyttää mielikuvitusta.

Tarinassa Roope lähettää Akun ja veljenpojat "Translovoniaan", tehtävänään hankkia "tirvasmantelikakku" joulupöytään. Tehtävä osoittautuu mahdottomaksi ja kakku jää haaveeksi. Kaikkineen koko hanke on tavallista ostosmatkaa paljon hankalampi ja vaarallisempi, niin kuin Balkanilla on tapana.

Tässä mielessä Translovonian seikkailusta voi ottaa opikseen jokainen, joka jostain syystä tahtoo Bosnian tai Kosovon kansoja syystä tai toisesta auttaa. Aku Ankan tohelointi kertoo siitä, kuinka vaikea on puuttua käsittämättömän maan elämän kulkuun.

Translovonia on itsessään balkanilaisen maan herkullinen karikatyyri, rakennustyyliä, joutilaita vapaaherroja ja partaisia vuoristorosvoja myöten. Seikkailun taustana on Bosnian sota - Suomessa tarina ilmestyi joulukuussa 1995, juuri Daytonin sopimuksen jälkeen.

Mutta miltä Balkan näytti Aku Ankan silmin? Kertomuksen liikkeelle paneva voima ja ongelma on tirvasmantelikakkujen puuttuminen.

Selittämättömästi kadonneita kakkuja myyvät vain mustan pörssin hämärämiehet satumaiseen hintaan (kuten elintarvikkeita piiritetyssä Sarajevossa). Kun Aku pelastaa paronin putoamasta jäihin, haluaa kiittämätön pelastettu vielä palkkion (myös todellisessa elämässä autettavien ahneus tuntuu joskus rajattomalta). Lopuksi ankkoja vainoavat vielä käyrin veitsin ja pyssyin aseistautuneet rosvot, jotka haluavat tehdä näistä paistia (partaiset vuoristolaiset ovat luonnostaan vihamielisiä - käsitys, joka tuo etsimättä mieleen serbeistä vallalla olevat näkemykset).

Jugoslavian hajoamisen ja sodan jälkeisissä oloissa eläneelle ja puuhastelleelle ankkatarina tuo oivalluksen ilon, sen verran selkeitä ovat vertaukset.


"Se hullu maa"

Kehitysapuun osallisten kannalta keskeinen tragikoominen huomio on kuitenkin matkan pää: Aku ja veljenpojat jättävät Translovonian omiin oloihinsa, tirvasmantelikakkuja ei löydy enempää Roopen kuin paikallisten asukkaidenkaan joulupöytään. Sarjakuvan ystävät tietävät, että tämä ei ole aivan tavallista. Usein sankareidemme - eli amerikkalaisten - puuttuminen asioihin johtaa ainakin Disneyn maailmassa olojen kohenemiseen. Mutta Translovoniassa - eli Balkanilla - näin ei käy, ja viimeisessä kuvassa ankat kieltäytyvät ehdottomasti palaamasta "siihen hulluun maahan".

Heijastaako tarina paitsi amerikkalaista, myös yleensä läntistä turhaumista Balkanin loputtomaan savottaan? Sodan jälkeen on Bosnia-Hertsegovinaan syydetty rahaa ja asiantuntija-apua valtavat määrät. Silti maa on yhä jakautunut kahteen kolmeen vyöhykkeeseen. Nimekkäimmät sotarikolliset ovat vapaina. Alkeellisen turvallisuuden takaa vain SFOR-sotavoima. Väitteet avustusten joutumisesta korruption vuoksi vääriin käsiin kohauttavat maailmaa. Avausprojektit tuntuvat jäävän ikuisesti keskeneräisiksi. Mistä kiikastaa?

"Bosnian sodan päättymisestä on jo neljä vuotta, ja median maailmankuva on onneksi huomattavasti monipuolistunut."

Palatkaamme ankkoihin. Minkä virheen Aku ja veljenpojat tekevät? Äkkiä paikalle komennettuina he sivuuttavat Translovonian väestön kokonaan. Samoin käy myös todellisessa elämässä. Myös Bosnia-Hertsegovinassa ulkopuolisten "auttajien" yhteydet paikalliseen väkeen jäävät helposti ulkokohtaisiksi ja vähäisiksi - ja silloinkin kun suhteita luodaan, saattaa tuloksena olla väärinkäsitysten sarja.

Erityisen herkkävireistä olisi yhteistyön oltava silloin kun projektin nimenä ei ole vesihuolto tai miinanraivaus, vaan kun liikutaan kulttuurin sokkeloissa - kuten tiedonvälityksen alueella.


"Bildtin tv" ei Bosnian BBC

Kyse ei ole siitä ettei tukea ja ammattitaitoista ohjausta tarvittaisi - kaiken sotimisen jälkeen entisen Jugoslavian tiedotusvälineet ovat propagandapyrkimysten, ammattilaisten häipymisen aiheuttaman rappion, sekä yleisen talouskurjuuden vuoksi murheellisessa tilassa. Apua siis tarvitaan, mutta median piirissä ovat ulkomaisen mestaroinnin ja määräilyn mahdollisuudet perin rajalliset.

Bosnian sodanjälkeiseen historiaan mahtuu jo useita komeita ja kalliita hankkeita, joissa maan tiedonvälitysoloja on koetettu kohentaa ja demokratisoida ulkopuolisen rahoituksen ja määräysvallan suomista komentoasemista. Tulokset ovat ontuvia. Esimerkiksi televisioasema Open Broadcast Network (OBN) - niin sanottu "Bildtin televisio" - ei ole suinkaan Bosnian BBC, vaan parhaimmillaankin varsin keskinkertainen kanava. Pohjan sen luotettavuudelta vie se, että kaikki tietävät OBN:n olevan länsimaiden äänitorvi.

Sama pätee Independent Media Commission (IMC) -elimeen, joka viime vuonna luotiin tiedonvälityksen ylimmäksi päättäväksi instituutioksi - vahtimaan mediaa, jakamaan toimilupia ja taajuuslukuja jne. Vieraan maan mediaa ei kerta kaikkiaan pitäisi mennä hallinnoimaan siirtomaaisännän ottein. Siitä ei seuraa mitään hyvää, tuskin ainakaan tiedonvälityksen kehittymistä avoimempaan suuntaan. Demokratiaa kun on vaikea käskyttää toteutettavaksi.

Toinen tapa epäonnistua on uskoa siihen, että televisioasemien tai lehtien itse ilmoitettu riippumattomuus takaa suvaitsevaisen, kiihkottoman ja objektiivisen asenteen. Tästä on varoittavia esimerkkejä. Eräs tuntuvaa tukea saanut sarajevolainen yhden miehen televisioasema kääntyi lopulta tukijoitaan ja ylipäätään koko kansainvälistä yhteisöä vastaan painotuksin, joiden räikeyttä sana kansalliskiihkoinen kuvaa vain auttavasti.

Entä mitä mahtaa olla kolmas tapa epäonnistua? Vai voiko Bosniassa - tai Balkanilla yleensä - joskus jopa onnistua?


Edellytyksiä onnistumiseen

Vastaus on myönteinen, muttei ilman eräitä edellytyksiä. Ensimmäinen niistä on paikalliseen tuntemukseen tukeutuminen. Kun journalismista on puhe, tämä merkitsee tasavertaista yhteistyötä alan ammattilaisten kanssa. Bosniaan ja Balkanille ei pidä mennä kuin takapajulaan, jonne kaikki arvokas on tyrkytettävä ulkoapäin. Tiedotusvälineiden historia noilla alueilla ei jää jälkeen suomalaisesta, ja mitä keskustelukulttuuriin ja kärjekkääseen mielipiteenvaihtoon tulee niin kehitysmaa on pikemmin Suomi, ei Bosnia.

Sota-aika oli tietysti omiaan alistamaan tiedotusvälineet - erityisesti televisiokanavat - karkean kansallismielisen propagandan välikappaleiksi.

Mutta Bosnian sodan päättymisestä on jo neljä vuotta, ja median maailmankuva on onneksi huomattavasti monipuolistunut. Bosniassa tämä koskee myös - ja etenkin public broadcasting- tyyppistä yleisradiotoimintaa, jonka sisällä vaikuttavia moniarvoisia suuntauksia on kaikki syy tukea. Tästä onkin rohkaisevia kokemuksia niin Unescon piirissä kuin Suomen ulkoministeriön rahoittamana erityishankkeena, johon myös Yleisradio on voimakkaasti osallistunut.

"Median piirissä ovat ulkomaisen mestaroinnin ja määräilyn mahdollisuudet perin rajalliset."

Liian usein meidän Aku Ankan lukijoiden tajuntaa säätelee myös kovin yksiulotteinen kuva tiedonvälityksestä entisessä Jugoslaviassa.

Maan ennen hajaannusta ja sotia oli toki sosialistinen, ja hallitsevan puolueen ohjailema. Tästä huolimatta media ei ollut täydelleen käskettävissä, ei etenkään modernin Jugoslavian joskus hyvinkin vapaamielisessä ilmastossa. Tuskinpa esimerkiksi jugoslavialaiset radiotoimittajat saivat kansainvälisiä palkintoja dokumenteistaan pelkän kohteliaisuuden vuoksi. Maassa vaikuttikin kokeneiden ja ammattitaitoisten journalistien joukko. Heistä osa - tosin pieni - toimii Bosniassa edelleen omassa ammatissaan - usein nälkäpalkalla

Syy journalistien luisumiseen muihin töihin on yleensä arkinen: raha. Usein ulkomainen "apu" on vaikuttanut väärään suuntaan, kun ammattilaisia on houkuteltu kansainvälisten järjestöjen palvelukseen, eli pois omalta alueeltaan.

Joskus näissä kuvioissa kukkii täydellinen asiantuntemattomuus: niinpä edellä mainittu IMC-elin tarjosi Sarajevon television johtavalle journalistille paikkaa autonkuljettajana. Ammattilaisten etsiytyminen muille maille tai muihin töihin täyttää toimitukset eläkeikäisillä propagandisteilla tai kouluttamattomilla nuorilla, joille journalismi on vallanpitäjien lehdistötilaisuuksien toistelua.

Koska myös kansainvälistä mediapolitiikkaa on Bosniassa hämmästyttävän paljon hallinnoitu esimerkiksi brittiupseerien ottein, ei ole ihme jos heikompikin tulos kelpaa. Moniarvoisuudesta käy se, että paikallinen televisiokanava referoi kansainvälisen yhteisön lehdistötilaisuuksia. Tähän tyydytään, vaikka varsinaisen journalismin kanssa moisella ei ole mitään tekemistä.


Suomen tuki Unescon kautta

Suomen ulkoministeriö on kanavoinut tukensa Bosnian tiedonvälityksen kehittämiselle lähinnä Unescon kautta. Tämän järjestön läsnäolo Sarajevossa ei ole läheskään niin massiivista kuin esimerkiksi Etyjin, puhumattakaan varsinaisesta käskynhaltijasta, OHR-elimestä (Organisation of the High Representative), joka on mediaa säätelevän IMC:n takana.

Näihin verrattuna Unesco on Bosniassa vain eräs järjestö muiden joukossa, media-alan kioski, ei virasto eikä poliisilaitos. Siltä puuttuu - onneksi ! - valta, voima ja houkutus ryhtyä määräilemään ja ohjailemaan. Sitä vastoin Unesco on voinut keskittyä ruohonjuuritason toimintaan. Se on alue, jossa tiedonvälityksen parissa onkin toimittava.

Käytännössä tämä on merkinnyt muun muassa ulkomaisen dokumenttiohjelmiston tarjoamista paikallisille televisioasemille. Ohjelmat ovat eurooppalaisilta tv-asemilta saatua aineistoa, normaalia korkeatasoista ohjelmistoa.

Olisi lapsellista koettaa aikuiskasvattaa bosnialaisia yhdeksään hyvään ja kahdeksaan kauniiseen - riittää kun kroonisen ohjelmapulan vaivaamat tv-kanavat saavat kunnollista ohjelmistoa. Sellainen toimii myös oman journalismin mallina ja vähentää tarvetta kopioida ohjelmia laittomasti satelliiteista.

Toinen hyväksi havaittu keino on tuotantotuki ohjelmahankkeille. Paikallisen kustannustason ollessa alhainen yksittäiset projektit eivät tule kalliiksi. Tuloksena on ammattilaisten pysyminen leivässä ja omin voimin toteutettujen ohjelmien leviäminen television välityksellä - parhaassa tapauksessa yli Bosniaakin yhä jakavien kansallisten rajojen.


Vain muumit kelpaavat kaikille

Kun Aku Ankasta aloitettiin lienee lupa lopettaa Muumipeikkoon. Ulkoministeriön ja Ylen tuella toimivan Unescon ohjelmapankin todellinen merkkituote on Suomessakin nähty Muumit-animaatio, josta sarajevolaisin näyttelijävoimin on tuotettu laadukas bosnialainen versio.

Inhimillinen ja väkivallaton piirrossarja on ollut niin lasten kuin vähän vanhempienkin suosikki - ollaanhan maassa, jossa viha ja väkivalta on ollut kaiken ikäisten arkipäivää. Nyt muumit ovat lievittäneet näitä muistoja. Tosin jopa tämä filosofinen sarja on törmännyt ennakkoluuloihin: serbialueella muumeja on epäilty muslimeiksi, ja islamilaiset katsojat ovat kenties oudoksuneet muumien joulunviettoa.

"Unescon ohjelmapankin todellinen merkkituote on Suomessakin nähty Muumit."

Muumit mursivat kuitenkin epäluulojen muurin, ja sarjaa on esitetty niin Sarajevossa kuin Bosnian serbialueillakin, ja viimeisenä aluevaltauksena myös Jugoslaviassa. Balkanilaista hajanaisuutta ja kyräilyä kuvastaa se, että Bosnian eri kansallisuuksia edustavat tv-asemat eivät ole hyväksyneet mitään muuta yhteistä ohjelmaa esitettäväkseen. Vain muumit ovat poikkeus. Näin suomalainen muumipeikko on löytänyt ja sovussa jakanut sen tirvasmantelikakun, jota Aku Ankka turhaan "Translovoniasta" etsi.

Jyrki Saarikoski

Kirjoittaja on Yleisradion tomittaja.


24.09.1999

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Päivitetty 24.9.1999


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Ulkoasiainministeriö 2006 | Tietoa palvelusta | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi