Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Islamin lähteillä - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Julkaisut: Kehitys-Utveckling / Artikkelit

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna
Uutiset, 6.9.2004

Islamin lähteillä



"Islamin tulevaisuus vaatii ratkaisemaan kysymyksen uskonnon perusteista." Professori Jaakko Hämeen-Anttila kirjoittaa fundamentalismista ja islamin varhaishistoriasta.

Fundamentalismista on tullut keskeinen tekijä islamista puhuttaessa. Islamin syntyajat ja varhainen yhteiskunta ovat nykyään islamilaisen maailman ideologisessa keskiössä. Myös tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota varhaiseen islamiin ja ryhtyneet arvioimaan uudelleen perinteisiä näkemyksiä islamin synnystä sekä siitä, mikä on näiden näkemysten historiallinen perusta.

Tieteelliseltä kannalta varhaista islamia ovat käsitelleet israelilainen arkeologi Yehuda Nevo ja hänen avustajansa Judith Koren äskettäin julkaistussa kirjassaan Crossroads to Islam. The Origins of the Arab Religion and the Arab State (New York: Prometheus, 2003). Työ tosin nojaa ensisijaisesti vuonna 1992 kuolleen Nevon tutkimuksiin, joten se sijoittuu monessa suhteessa 1990-luvun alun kontekstiin.

Nevon tutkimustyö liittyy läheisesti 1970-luvun lopussa alkaneeseen revisionistiseen tutkimustraditioon, joka kyseenalaistaa perinteisen islamilaisen näkemyksen islamin varhaisvaiheista. Jo aiemmin länsimaiset tutkijat, kuten Ignaz Goldziher ja Joseph
Schacht, olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että Koraania lukuun ottamatta käytössä olevat arabiankieliset lähteet ovat kirjallisessa muodossaan peräisin vasta ajalta pari vuosisataa profeetta Muhammadin kuoleman (632) jälkeen.

Tutkijat ovat silti pyrkineet rekonstruoimaan varhaishistoriaa pitkälti näiden lähteiden kriittisen tarkastelun kautta, olettaen, että 800-luvulla ja sen jälkeen kirjallisen muotonsa
saavuttaneet lähteet kuvaavat ainakin jonkinlaisella tarkkuudella 600-luvun tapahtumia.

Vuonna 1977 Patricia Crone ja Michael Cook julkaisivat kiistellyn tutkimuksensa Hagarism. The Making of the Islamic World (Cambridge: Cambridge University Press), jossa he pyrkivät osoittamaan, että arabiankieliset lähteet olivat käytännössä arvottomia islamin kahden ensimmäisen vuosisadan historiankirjoituksen kannalta. Cronen ja Cookin mukaan näiden lähteiden tarjoamaa kuvaa islamin synnystä on pidettävä vain myöhemmin luotuna fiktiona, kuvauksena siitä, millaisena islamin klassisen kauden oppineet sen halusivat nähdä. Islamin varhaiskauden tapahtumiin pääsee heidän mukaansa tutustumaan vain muilla kielillä (mm. syyriaksi, armeniaksi,
kreikaksi) kirjoitettujen aikalaislähteiden ja arkeologisen todistusaineiston kautta.

Samoihin aikoihin Cronen ja Cookin opettaja John Wansbrough kirjoitti teoksensa Quranic Studies. Sources and Methods of Scriptural Interpretation (London Oriental Studies 31, 1977) ja The Sectarian Milieu. Content and Composition of Islamic Salvation History (London Oriental Studies 34, 1978). Niissä Wansbrough otti poikkeuksellisen radikaalin kannan Koraanin tekstihistoriaan ja julisti, että islamin pyhä kirja koottiin vasta vuoden 800 tienoilla ja se sisältää useista eri lähteistä koottuja katkelmia eikä näin ollen perustu vain yhden profeetan (Muhammadin) toimintaan.

Cronen, Cookin ja Wansbrough’n tutkimukset ovat tieteellisesti varteenotettavia, vaikka niiden ylilyönnit ovat, ainakin useimpien tutkijoiden mielestä, ilmeisiä. Silti ne olivat tervetullut muistutus siitä, miten vaikeiden lähdekriittisten ongelmien kanssa painimme tutkiessamme islamin syntyä. Islamilaiset tutkijat ovat torjuneet revisionistiset teoriat täysin, eikä Nevon tutkimus saane sekään suosiota islamilaisessa maailmassa.

Nevon (ja Korenin) teoksen lähtökohtana ovat Nevon arkeologiset tutkimukset erityisesti Negevin autiomaassa. Kirjoittajat nostavat materiaaliset lähteet etusijalle, lukevat niiden tueksi erikielisiä aikalaislähteitä ja hylkäävät kokonaan myöhemmät lähteet, joihin heidän mukaansa kuuluvat kaikki arabiankieliset kirjalliset lähteet. Inskriptioita eli piirtokirjoituksia ja numismaattisia lähteitä Nevo ja Koren sen sijaan hyödyntävät.

Heidän neljä perusteesiään ovat:
1. Bysantti oli 600-luvun alkuun tultaessa luopunut lähes vapaaehtoisesti itäisten alueittensa puolustamisesta, eikä mitään suuria islamin valloitussotia koskaan käyty.
2. Kun valta vaihtui bysanttilaisilta arabeille 600-luvulla, arabit olivat vielä pakanoita, eivät muslimeja.
3. Muhammad ei ole historiallinen henkilö. Hänen henkilöhahmonsa alkoi tulla merkittäväksi vasta noin vuonna 690, siis yli puoli vuosisataa hänen (Nevon ja Korenin mukaan oletetun) kuolemansa jälkeen. Näin ollen myös kaikki hänen henkilöhistoriaansa liittyvä aineisto on historiantutkimuksen kannalta arvotonta.
4. Koraani on myöhäinen kokoomateos, joka kanonisoitiin vasta vuoden 800 tietämissä.

Tekijät itsekin ymmärtävät, että heidän väitteensä sijoittuvat revisionistisen tutkimussuuntauksen äärisiipeen. Ne eivät kuitenkaan enää ole niin uusia ja radikaaleja kuin saattaisi olettaa – ensimmäisen väitteen konservatiivisemmatkin tutkijat voivat helpommin hyväksyä. Cronen, Cookin ja Wansbrough’n lisäksi esimerkiksi suhteellisen maltillinen tutkija, G.R. Hawting on teoksessaan The Idea of Idolatry and the Emergence of Islam. From Polemic to History (Cambridge Studies in Islamic Civilization. Cambridge: Cambridge University Press, 1999) esittänyt samankaltaisia näkemyksiä arabialaisen monoteismin synnystä ja kehityksestä.

Nevo ja Koren näkevät myös, ettei heidän teoriaansa voi sovittaa lainkaan yhteen perinteisen näkemyksen kanssa. Heidän mielestään tutkijan on valittava kahden keskenään sovittamattomassa ristiriidassa olevan paradigman välillä, ja heidän valintansa on revisionistien teoria.

Revisionististen teorioiden kritiikkiä on vaikea esittää lyhyessä tilassa – olen itse käsitellyt yksityiskohtaisemmin tätä tutkimussuuntausta teoksissani Johdatus Koraaniin (Gaudeamus 1997) ja Islamin monimuotoisuus (Gaudemus 1999) – mutta on syytä huomauttaa, että ne kaikki syrjäyttävät arabiankielisen kirjallisen aineiston liian kevyesti. Varhaishistorian täysin fiktiivinen sepittäminen ei olisi ollut mahdollista aikana, jolloin tapahtumat olivat vielä suhteellisen tuoreessa muistissa.

Yksityiskohtien luotettavuus voi olla kyseenalainen, mutta ainakin minun (ja useimpien tutkijoiden) on vaikea hyväksyä ajatusta, että islamin klassinen historianäkemys olisi kokonaisuudessaan voinut perustua fiktiolle. 700-luvun yhteisö ei olisi hyväksynyt täysin tuulesta temmattua kertomusta islamin synnystä. Yhteisön muisti kantaa päälinjoissa parinkin sukupolven yli, vaikka yksityiskohdat saattavat hämärtyä. Näin myös Nevon ja Korenin kirja on selvästi yliampuva, vaikka se sisältääkin monia yksittäisiä teräviä havaintoja.

Mielenkiintoista on se, että juuri Israelista on tullut revisionistisen tutkimuksen yksi keskus – esimerkiksi aikakaussarja Jerusalem Studies in Arabic and Islam on merkittävin revisionistinen julkaisufoorumi.

Siinä missä eurooppalaisia tutkijoita on toisinaan moitittu yhdenmukaisesta suhtautumisesta islamiin, israelilaiset tutkijat (kuten Moshe Sharon) ovat julkaisseet suhteellisen runsaasti radikaaleja uudelleentulkintoja islamin varhaishistoriasta. Ainakin eräissä tapauksissa kyseessä on selvä poliittinen kytkentä: siinä missä arabimaissa on käytännössä mahdoton edustaa revisionistista tutkimussuuntausta, Israelissa se on ongelmatonta ja ehkä jopa suosittua.

Revisionistinen suuntaus on valmis pyyhkäisemään perinteisen kuvan kokonaan pois. Uskoville muslimeille tällainen vaihtoehto on tietysti mahdoton, murentaisihan se islamin uskonnollisen perustuksen. Silti myös islamin yhteisön sisällä käydään kamppailua islamin varhaisen yhteiskunnan kuvan hallitsemisesta ja sen käytöstä nykypäivän tilanteessa. Kamppailu keskittyy kysymykseen islamin varhaishistorian ymmärtämisestä ja sen tulkinnasta sekä uskonnollisesta auktoriteetista.

Tiivistäen: mille perustalle tulee rakentaa kuva profeetta Muhammadista ja hänen toiminnastaan, ja kenellä on oikeus vetää näitä johtopäätöksiä nykypäivänä? Vallitsevan islamilaisen järjestelmän mukaan profeetan ajan yhteiskunnan kuva tulee rakentaa ensisijaisesti profeetan elämäkerrasta ja siihen läheisesti liittyvästä niin sanotusta hadith-aineistosta. Tämän jättiläismäisen aineiston valikointi ja tulkinta kuuluu muslimioppineille, ei yksittäisille uskoville, ja oppineittenkin täytyy
noudattaa tulkinnassaan vuosisataista perinnettä. Tai kuten islamin teknisellä kielellä sanottaisiin, itsenäisen tulkinnan (ijtihad) aika on päättynyt. Näin esimerkiksi uskonnon kannalta kysymystä naisen asemasta ja oikeuksista yhteiskunnassa ei oppineiston mukaan voi ratkaista yksinkertaisesti Koraania lukemalla. Sitä merkittävämmäksi nousee oppineitten tulkinta Koraanista, perimätiedosta ja varhaisemmasta oppitraditiosta.

Islamin modernistit ovat pyrkineet puolustamaan ijtihadia joko jokamiehen oikeutena tai ainakin yksittäisen oppineen oikeutena. Monille heistä islamin täytyy tosin rakentua perusteidensa, fundamenttiensa, varaan, mutta näiden peruslähteiden, ja ensisijaisesti Koraanin, tulkinta voi elää ajan mukana.

Tällainen modernistinen uskonnollinen ajattelu pystyy näin yhdistämään fundamentalistisen asenteen (uskonnon peruslähteiden keskeisen merkityksen) hyvinkin nykyaikaiseen tulkintaan. Nämä modernistit ovat kuitenkin islamilaisessa maailmassa vähemmistönä.

Pakistanilaistaustaisen, Ugandassa syntyneen ja nykyään Torontossa vaikuttavan lehtinaisen Irshad Manjin teos The Trouble with Islam. A Muslim's Call for Reform in Her Faith (New York: St. Martin's Press, 2003 - kirja ilmestyy tänä syksynä myös suomeksi) on maallikon yritys ottaa osaa keskusteluun uskonnollisesta auktoriteetista. Kirja on ennen muuta ijtihadin puolustus: Manjin mukaan tie ulos islamilaisen maailman ja myös sen ulkopuolella elävien muslimien ongelmista on islamin opin ja sen käytännön sovellutusten uudelleenarvioimisessa. Muslimien tulisi tehdä se itse, perinteiseen tulkintaan rajoittumatta.

Manjin kirja on provokatiivinen keskustelunavaus. Itsessään se on ehkä jonkin verran naiivi. Hieman ylitulkiten ja yksinkertaistaen voisi sanoa Manjin oleva sitä mieltä, että useimmat, elleivät kaikki, islamilaisen maailman ongelmat ratkeaisivat, jos vain ihmiset itse päättäisivät ruveta ajattelemaan omilla aivoillaan. Samaa lääkettä voisi tarjota mihin tahansa ongelmaan, mutta tällainen äkkikäänne tuntuu lähinnä utopistiselta. Yhteiskuntien ongelmat ovat tavallisesti monisyisiä, ja uskonnolla tai ideologialla on vain rajoitettu osa niissä taloudellisten, poliittisten, (myös suurvaltapoliittisten) ja kulttuuristen tekijöiden ohella.

Maailman ongelmat toki ratkeaisivat kerralla, jos ihmiset heittäytyisivät yhtä aikaa hyviksi ja nuhteettomiksi. Mutta on vaikea nähdä, miten esimerkiksi rasismiin törmäävä maahanmuuttaja voisi kokonaisvaltaisesti omaksua länsimaisen kulttuurin periaatteessa julistamat arvot, jos yhteiskunta samaan aikaan käytännössä torjuu hänet, ja hän kohtaa arkielämässään vähemmän mairittelevan kuvan todellisuudesta.

Hyvä esimerkki yhteiskunnallisten kysymysten monimutkaisuudesta on sukuyhteisön merkitys. Siinä missä islamilaisessa kulttuurissa suvun merkitys saattaa korostua liiaksikin vaikkapa lasten uravalintojen tai avioliittosuunnitelmien kohdalla, länsimainen kulttuuri ei varsinaisesti voi kehuskella tasapainoisella perhe-elämällä. Siitä pitävät avioerotilastot, vanhusten syrjäytyminen ja nuorisorikollisuus huolta. Kiinteän sukuyhteyden aiheuttamia ongelmia on vaikea poistaa hajottamatta samalla suvun koherenssia ja sen mukanaan tuomaa turvaverkkoa.

Manjin ajattelussa näkyykin tietty vinoutuma. Journalistina Manji on menestynyt. Koska hän on siinä mielessä täysin integroitunut länsimaiseen yhteiskuntaan, hänelle monet pakistanilaiset perinteet näyttäytyvät yksinomaan käsittämättöminä. Suvun vahvuus ei merkitse hänelle sosiaalista suojaverkkoa tai tukea vieroksuvaa ja torjuvaa yhteiskuntaa vastaan, vaan vain yksilön oikeuksien rajoittamista. Sen rajoittamisen taustalla hän näkee uskonnon ja ennen muuta sen perinteisen tulkinnan.

Tiettyyn rajaan asti Manjin ajatuksissa on mieltä. Uskonnon tulkinta on usein ahdasmielistä ja kovin tiukasti vuosisataiseen perinteeseen nojaavaa. Manji tyytyy kuitenkin aika ylimalkaisesti luettelemaan epäkohtia - tässä hän muistuttaa toista tunnettua islamiin kriittisesti suhtautuvaa kirjoittajaa V.S. Naipaulia. Epäkohdista monet ovat todellisuudessa laajalle levinneitä Aasiassa ja Afrikassa, eivätkä siten mitenkään nimenomaan islamilaiseen kulttuuriin, saati islamin uskontoon liittyviä. Kirjoittaessaan itse ongelmista Manji on varmemmalla pohjalla, sen sijaan ongelmien monisyisiin taustoihin hän ei kiinnitä riittävää huomiota.

Manji ei ole tutkija, eikä siten tietoinen länsimaisen islam-tutkimuksen viimeaikaisista, revisionistisista suuntauksista. Tietyllä tavalla revisionistinen tutkimus on vastalause islamin maailmassa jyrkkien fundamentalistien ajamalle ongelmattomalle
historiakäsitykselle ja sen soveltamiselle yhteiskunnassa.

Fundamentalistille varhaisen islamilaisen yhteiskunnan kuva on kirkas ja häiriötön sekä sellaisenaan sovellettavissa nykypäivään, vuosisataisen tulkintaperinteen välittäessä meille turmeltumattoman kuvan ja tulkintaohjeen. Länsimainen tutkimus ei tietoisesti ole asettunut fundamentalisteja vastaan, mutta perinteisen näkemyksen kritiikittömyys on varmasti toiminut ärsykkeenä revisionististen tutkijoiden omille kärjistyksille.

Tutkimuksen merkitys mielipiteiden muokkaajana on kuitenkin kärsinyt revisionistisesta linjasta, joka äärimmäisyytensä vuoksi on täysin yhteen sovittamaton perinteisen näkemyksen kanssa, kuten Nevo ja Korenkin huomauttavat. Revisionistinen tutkimus nähdäänkin Lähi-idässä saidilaisittain orientalistisena toimintana, joka tähtää islamin heikentämiseen ja läntisen hegemonian rakentamiseen.

Islamin tulevaisuuden kannalta on olennaista, että kysymys uskonnon perusteista ja niiden tulkintaoikeudesta saadaan ratkaistuksi järkevällä ja kiihkottomalla tavalla, joka samalla mahdollistaa uskonnon ja modernin maailman hedelmällisen kohtaamisen. Tämä kehitys ei kuitenkaan voi tapahtua tyhjiössä: niin kauan kuin Lähi-idässä ja muualla islamilaisessa maailmassa on monia ratkaisemattomia yhteiskunnallisia ongelmia, uskonnolla on rajalliset mahdollisuudet toimia kehityksen tukijana, ei sen esteenä.

Jaakko Hämeen-Anttila
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori. Häneltä ilmestyi elokuussa teos Islamin käsikirja (Otava).
(Kehitys-Utveckling 3/2004)

06.09.2004

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Päivitetty 6.9.2004


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Ulkoasiainministeriö 2006 | Tietoa palvelusta | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi