Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Kapitalismi ja ruohonjuuret - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Julkaisut: Kehitys-Utveckling / Artikkelit

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna
Uutiset, 2.3.2005

Kapitalismi ja ruohonjuuret



Pertti Haaparanta

"Globalisaatiokritiikki ihailee ruohonjuuritoimintaa, mutta ei huomaa sitä markkinatalouden arkipäivässä. "Professori Pertti Haaparanta arvioi kahta uutta globalisaatioon keskittyvää kirjaa.

Globalisaatiota erittelevien kirjojen joukossa Financial Times -lehden apulaispäätoimittaja ja kolumnisti Martin Wolfin teos on yksi parhaista. Kirja rakentuu vastauksista siihen arvosteluun, jota globalisaatioprosessia ja sen aikana harjoitettua talouspolitiikkaa kohtaan on esitetty. Se alkaa kapitalismin perusteiden selvittelyllä, jonka Wolf laajentaa kapitalismin ja demokratian välisten suhteiden tarkasteluksi.

Wolfin näkemys on karkeasti se, että ainoa talousjärjestelmä, joka on sopusoinnussa yksilön oikeuksien kunnioittamisen ja poliittisen kansanvallan kanssa, on kapitalismi eli yksityisomistuksen ja omistusoikeuksien kunnioittamisen pohjalle rakentuva hajautettu markkinatalous. Ilman yksityisomistusta taloudellista ja poliittista valtaa ei voisi erottaa toisistaan. Tällöin poliittista oppositiota ei olisi olemassa, koska ainoastaan poliittisesti vaikutusvaltaisilla tahoilla olisi käytössään taloudellisia voimavaroja.

Wolf ei kuitenkaan ole kyllin naiivi väittääkseen, että taloudellisella vallalla ei ole vaikutusvaltaa poliittisiin päätöksiin. Taloudellinen valta on kuitenkin paremmassa valvonnassa kapitalismissa kuin missään vaihtoehtoisessa järjestelmässä, ja siksi kapitalismi on demokratian välttämätön ehto.

Yksi globalisaatiokritiikin ongelmista o, että vaihtoehtoisia tapoja järjestää talous sekä talouden ja politiikan suhteet ei ole paljon esitetty.

Toki on olemassa ehdotuksia paikallistalouksista uuden talousjärjestelmän pohjana ja muita samankaltaisia esityksiä, joiden heikkouksia Wolf ruotii. Useimmissa niissä (Albert, Callinicos, Monbiot) yksi uuden yhteiskunnan kulmakivistä on yksityisomistuksen lakkauttaminen ja voimavarojen siirtäminen yhteisomistukseen. Perusteena käytetään juuri sitä, ettei taloutta ja politiikkaa haluta erottaa toisistaan.

Ehkä Wolfin olisi ollut hyvä tarkastella näitäkin ehdotuksia yksityiskohtaisesti. Niitä vasten olisi ollut helpompi nähdä kapitalismin pohjalle rakentuvan demokratian edut. Ne eivät ole immuuneja sille arvostelulle, että toteutuessaan ne johtaisivat poliittiseen ja taloudelliseen harvainvaltaan.

Mielenkiintoista on, että ehdotuksissa halutaan lakkauttaa työnjako. Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, että myös yksityisomistuksesta halutaan luopua. Kuten Paul Seabright osoittaa kirjassaan The Company of Strangers, työnjako ja tavaroiden vaihto edellyttävät jonkinlaista määrittelyä sen osalta, kenellä on oikeus tehdä päätöksiä siitä, mitä vaihdetaan. Yksityisomistus on yksi tapa jakaa nämä oikeudet.

Suomessa lähes huomiotta jääneessä teoksessaan Whither socialism? taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz osoitti, että ilman yksityisomistusta hajautettu tavaroiden ja palvelusten vaihto, markkinasosialismi, epäonnistuu.

Paradoksaalisesti tämä johtuu siitä, että kapitalismi on huono järjestelmä. Kapitalismi on huono siksi, että taloudelliset päätökset perustuvat vääjäämättä epätäydelliselle ja - vielä syvemmin - epäsymmetriselle tiedolle. Esimerkiksi auton myyjä tuntee paremmin auton laadun kuin sen ostaja. Yksityisomistus takaa kuitenkin sen, että omistajilla on henkilökohtainen kannustin kehittää instituutioita, joilla ongelmia lievennetään. Muissa järjestelmissä vastuu on kaikilla eli siis ei kellään.

Wolfilta jää erittelemättä erilaisten omistusjärjestelyiden kirjo kapitalismin sisällä. Kuten Henry Hansman on osoittanut, yleisin yritysmuoto kehittyneissä kapitalistisissa maissa on osuuskunta, ei osakeyhtiö. Yritysmuodot ja niiden mukana yritysten omistusmuodot kuitenkin vaihtuvat. Tämä on kapitalismin joustavuutta: omistusmuoto vaihtuu yrityksen tilanteen mukaan. Toisaalta se merkitsee myös sitä, että uudistuksissa dogmaattisuus ei ole hyvästä. Suoraviivainen yksityistäminen ei ole aina järkevä ratkaisu.

Ei ole yllättävää, että Wolf korostaa valtion merkitystä kapitalismille suotuisten instituutioiden, erityisesti omistusoikeuksien suojan ylläpitäjänä. Yleisesti valtavirtataloustieteessä on kahden viime vuosikymmenen aikana ymmärretty aiempaa paremmin institutionaalisen perustan merkitys talouskehitykselle. Tässä suhteessa Wolfin ja Stiglitzin väliltä ei löydy erimielisyyksiä.

Wolf ei kommentoi reaalisosialismin romahduksen jälkeistä yksityistämisprosessia, joka on yksi Stiglitzin kirjan tärkeimmistä osista. Stiglitz tarkastelee erityisesti Venäjän kehitystä, jossa yksityistäminen toteutettiin niin, että pieni ryhmä, oligarkit, sai ryöstettyä valtion omaisuudet itselleen. Pienemmässä mitassa sama tapahtui myös alueellisesti.

Markkinatalous(kaan) ei voi toimia ilman ihmisten keskinäistä luottamusta. Hajautettu vaihto edellyttää sitä, että toisiaan tuntemattomat tuottajat voivat luottaa toisiinsa.

Globalisaatiokritiikki on lainannut perinteiseltä marxilaiselta kritiikiltä näkemyksen kapitalismista anarkistisena ja kriisiherkkänä järjestelmänä. Käytäntö on kuitenkin aivan muuta. Seabright erittelee sitä instituutioiden monimuotoisuutta, jolla luottamus on historiassa rakennettu ja kyetään kapitalismissa ylläpitämään. Useimmiten kyse on siitä ruohonjuuritoiminnasta, jota globalisaatiokritiikki ihailee - näkemättä sitä normaalissa markkinatalouden arkipäivässä.

Taloustieteilijät rinnastavat usein luottamuksen ja omistusoikeuden suojan. Se on johtanut varsin yksiviivaiseen näkemykseen yksityistämisen tarpeellisuudesta. Stiglitzin oiva huomio on, että yksityistämisen muoto saattaa viedä kansalaisten enemmistön luottamuksen koko järjestelmältä. Venäjä on tästä hyvä osoitus. Ehkä tämä on syytä pitää mielessä nyt, kun Venäjän valtion toimia Jukos-yhtiössä arvostellaan laajasti siksi, että ne heikentävät sijoittajien luottamusta. Olisikin parempi arvostella sitä, että kansalaisten luottamus ei ole palautunut, se luottamus, jonka syntymisen yksityistäminen esti.

Wolf arvostelee perustellusti globalisaatiokriitikoita siitä, että he ovat selvästi yliarvioineet "neoliberalistisen" ajattelun ja yritysten painostustoimien vaikutuksen sekä kansainväliseen että kansalliseen talouspolitiikkaan. Hän ei kuitenkaan ole huomannut sitä, että joinakin ajanjaksoina tietyt ajatusmallit saattavat dominoida yleistä keskustelua ja politiikkaa, vaikka määrällisesti vaikutusta on vaikea nähdä.

Suomen poliittisesta historiasta voi tuoda esiin äärikansallismielisyyden vaikutuksen 1930-luvulla. Sitä eritellään Kari Immosen kirjassa Ryssästä saa puhua. Ja samaan tapaan kuin Wolf, Heikki Mäki-Kulmala arvioi taistolaisuuden vaikutuksen vähäiseksi kirjassaan Taistolaisuuden harmaa kirja. Hän käyttää mittana Tiedonantajan levikkiä ja tunnettujen taistolaisten määrää hallinnossa. Mutta tämä ei vielä kerro mitään siitä, kuka sanoo, mistä ja miten puhutaan, kuka asettaa agendan.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja politiikan teossa on muoteja. Wolf huomaa sen globalisaatiokritiikissä, jonka hän sitoo samaan vyyhteen sen keskustelun kanssa, jota kulttuuri- ja yhteiskuntafilosofiassa käydään dekonsktruktion ja postmodernismin pohjalta.

Wolf on ehkä tässä liian yksiviivainen, mutta ei hänen väitteensä perusteetonkaan ole. Vastaavasti Wolfin olisi pitänyt nähdä, että Yhdysvalloissa suunnitellaan sellaisia uudistuksia eläke- ja sosiaaliturvajärjestelmiin, joita enemmistö taloustieteilijöistä pitää huonoina ja pelkästään ideologisesti motivoituneina. Niitä perustellaan virheellisesti viittaamalla välittömään kriisiin, jota ei ole olemassa. Stiglitz kertoo, että sama tapahtui Venäjällä talousjärjestelmää uudistettaessa. Hän kuvaa hyvin prosessia, jossa epäonnistumista paikataan lääkkeellä, joka loi ongelmat.

Wolfille ei tuota ongelmia todeta, että valtion ja kansallisen politiikan rooli kehityksessä on merkittävä, ja valtion toimet ovat oikeutettuja muutenkin kuin vain yksityisen omistusoikeuden ylläpitäjänä. Hän kuitenkin katsoo, että näkemys valtiollisesta päätöksenteosta kansalaisten etujen turvaajana on naiivi, sillä valtion toimintaa ajavat usein muut päämäärät. Ehkä tämän vuoksi hän ei osaa antaa tarpeeksi arvoa valtion aktiiviselle roolille kehityksessä.

Äskettäin ilmestyneessä kirjassaan The Escape from Hunger and Premature Death, 1700-2100 taloustieteen nobelisti Robert Fogel arvioi, että ilman julkisia terveydenhoitojärjestelmiä suurin osa länsimaiden asukkaista olisi jäänyt paitsi talouskasvun hedelmiä. Sitä paitsi huomattava osa itse talouskasvusta on syntynyt parantuneen terveyden tuomasta lisätyökyvystä.

Wolf erittelee yksityiskohtaisesti tärkeimmät globalisaatiokriittiset näkemykset. Helpointa se on tilastotietojen osalta. Esimerkiksi väite, että suurimmat yritykset ovat suurempia kuin suurin osa maailman valtioista, koska niiden liikevaihto on suurempi kuin useimpien maiden kansantuote, on täysin virheellinen. Rinnastuksessa verrataan eri asioita. Kansantuote mittaa koko talouden tuottamaa arvonlisää, jolloin oikea vertauskohde olisi yrityksen tuottama arvonlisä.

Yhtä lailla virheellisiä ovat vertailut maailman korkeimpien ja alhaisimpien tulojen välillä.

Wolf tarkastelee myös sitä, mitä tiedetään maailman tulonjaon kehityksestä ja äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrästä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että tulonjako olisi ollut tasoittumassa ja köyhien määrä vähenemässä 1980-luvun lopulta lähtien ensimmäistä kertaa kahteensataan vuoteen.

Tulos on kiistanalainen, mutta Wolf käy huolella läpi eri näkökohtia tavalla, joka avautuu myös tavalliselle lukijalle. Juuri nyt, voimakkaan globalisaation aikana on joka tapauksessa mahdollista väittää, että maailman tulonjako on muuttunut oikeudenmukaisemmaksi - päinvastoin kuin globalisaatiokriitikot sanovat. Myös odotettavissa olevan eliniän tai koulutuksen osalta maailma on muuttunut aiempaa tasa-arvoisemmaksi. Tilastot siis ainakin osoittavat, että maailma ei ole ollut menossa radikaalisti huonompaan suuntaan.

Jos Wolfin kirjasta jotakin puuttuu, niin se on tuotannon fragmentaation käsittely.

Fragmentaatiolla tarkoitetaan sitä, että uusien tekniikoiden ansiosta tuotantoprosessi voidaan jakaa osiin eri maihin. Tämä näkyy tuotannon osien ulkoistamisena ja alihankinnan lisääntymisenä. Wolf hyväksyy taloustieteilijöiden enemmistön lailla näkemyksen, että lähes kaikkialla maailmassa havaittu palkkaerojen kasvu johtuu teknologisesta kehityksestä. Kansainvälisellä kaupalla on vain pieni vaikutus.

Kaupan merkitys voi kuitenkin olla suurempi, kun fragmentaatio otetaan huomioon. Tutkimus on alkanut tuottaa näyttöä kaupan laajemmasta merkityksestä kuin tähän mennessä on luultu. Fragmentaatio on myös se ilmiö, johon yleisimmin liitetään käsitykset työpaikkojen siirtymisestä halpatyövoiman maihin ja suhteellisen edun merkityksettömyydestä. Niin sanotun uuden talousmaantieteen pohjalta on myös syytä pelätä, että maailma jakautuu globalisaatiossa ydinalueisiin ja reuna-alueisiin. Viime vuosina on löytynyt empiiristä aineistoa sen teorian tueksi, että reuna-alueiden hyvinvointi voi laskea.

Wolfin kanssa voi myös olla osittain eri mieltä siitä, miten globalisaatio on vaikuttanut mahdollisuuksiin tasoittaa tuloja yksittäisissä maissa verotuksellisin keinoin. Hän on varmasti oikeassa siinä, että mitään dramaattista ei ole vielä tapahtunut. Mutta en olisi aivan varma siitä, mihin suuntaan maailma on menossa.

Wolfin suurin ansio on se, että hän analysoi tarkkaan globalisaatiokriitikoiden kokonaisnäkemyksiä. Näiden joukosta löytyvät paikallistalousteoriat, käsitykset vapaakaupasta köyhyyden lisääjänä ja ympäristön tuhoajana sekä Naomi Kleinin teoria ihmisten orjuuttamisesta tuotemerkkien kautta.

Useimmat niistä pohjaavat väitteisiin, jotka ovat keskenään ristiriitaisia jo käsitetasolla. Wolf ei kuitenkaan sorru siihen perisyntiin, että pilkkaisi niitä, vaan suhtautuu niihin vakavasti. Samalla tavalla hän käsittelee uudistusehdotuksia, kuten ehdotusta lapsityövoimalla tuotettujen tavaroiden boikotoinnista. Ja lopuksi Wolf myös hyväksyy monin kohdin globalisaatiokritiikin, erityisesti maailman kauppaneuvotteluihin ja Kansainväliseen valuuttarahastoon (IMF) kohdistetun arvostelun.

Globalisaatiokriitikot ovat arvostelleet sitä, että kansainvälisten järjestöjen päätöksellä kaikki maat puristetaan samaan muottiin. Wolf on samaa mieltä. Hän arvostelee voimakkaasti kansainvälisten kauppaneuvottelujen (WTO:n) sääntöjä siitä, että kaikkien maiden on hyväksyttävä kaikki päätökset eikä niillä ole mahdollisuuksia olla mukana vain osassa sovittuja uudistuksia. Wolf tietää hyvin, että kaupan vapauttamisella ei ole toivottuja vaikutuksia, ellei muu politiikka tue niitä.

Taloustieteilijöiden tapaan myös Wolf pitää edellisen maailmankaupan neuvotteluprosessin, niin sanotun Uruguayn kierroksen, tuloksia niin huonoina kehitysmaille, että WTO:n sääntöjä ja käytäntöjä on muutettava.

Wolf hyväksyy monilta osin myös sen kritiikin, jota Stiglitz kohdistaa IMF:n toimintaan Aasian kriisin aikana. Wolfin mukaan IMF:ssa kuitenkin tajuttiin nopeasti, että sen toimet kriisin alkuvaiheissa olivat virheelliset, ja siksi se vaihtoi politiikkaansa.

Stiglitz keskittyy kriisin alkuvaiheisiin. Wolf pitää Stiglitzin arvostelua IMF:n toimintatavoista oikean suuntaisena, mutta paljolti vanhentuneena. Selvästi vanhentunut onkin esimerkiksi se käsitys, että IMF:n edustajat antavat kriisimaissa neuvoja, joissa ei oteta huomioon paikallisia olosuhteita. IMF on esimerkiksi laajentanut huomattavasti Afrikan osastoaan, jotta se saisi paremmin tietoja maanosan ongelmista.

IMF on myös perustanut itseään arvioivan riippumattoman arviointielimen, Independent Evaluation Officen. Se on jo ensiraporteissaan tutkinut sitä, miten oikeutettua IMF:iin kohdistettu arvostelu on. Varmasti mielenkiintoinen on se tieto, että IMF:n ohjelmien aikana kohdemaissa sosiaalimenojen osuus kansantuotteesta on kasvanut. Ohjelmienhan on väitetty nimenomaan supistavan sosiaalimenoja. IMF ei kuitenkaan ole tarkastellut järjestelmällisesti ohjelmiensa vaikutusta köyhyyteen.

IMF:n arvosteleminen on toisaalta myös helppoa. Akateemisessa tutkimuksessa on ollut vaikea havaita IMF:n ohjelmien tuottavan keskimäärin positiivisia tuloksia. Wolf ja myös osin Stiglitz tietävät, ettei maita voi pakottaa toteuttamaan kaikkia ohjelmia. Tiedossa on myös se, että IMF:n on poliittisista syistä suostuttava rahoittamaan maita, joiden jo etukäteen tiedetään kieltäytyvän sen esittämistä uudistuksista.

Stiglitzin korostama kapitalismin heikkous tulee näkyvimmin esiin rahoitusmarkkinoilla, joilla tiedon merkitys on muita markkinoita korostuneempi. Miksi kukaan ostaa yritysten osakkeita? Sehän on rahan antamista yrityksen johdolle ilman, että sillä on velvoitetta maksaa mitään takaisin.

Kansainvälisillä markkinoilla ongelmat vain korostuvat. Wolfin esitys niistä on erinomainen. Erinomainen on myös hänen katsauksensa tehtyihin uudistusehdotuksiin, kuten kansainväliseen konkurssijärjestelmään, jonka avulla yksittäisten maiden ulkomaisia velkoja voitaisiin järjestää uusiksi.

Myös Tobinin verolle on oma jaksonsa. Wolf tuo hyvin esille sen, että informaatio-ongelmien vuoksi täydellistä ratkaisua ei voi olla olemassa. Tämä ei kuitenkaan ole perustelu olla tekemättä mitään.

Wolfin mielestä kansainvälinen
rahoitusjärjestelmä voidaan uudistaa niin, että rahoitusmarkkinoiden yhdentyminen on sopusoinnussa markkinoiden vakauden kanssa. Hän käy perusteellisesti läpi yhdentymisestä saatavia hyötyjä, mutta ei keskustele sen haitoista. Yksi varjopuoli voi olla, että osakemarkkinoiden keskittyminen voi haitata syrjä-alueiden yritysten pääomien hankintaa. Tästä on Suomessakin keskusteltu. Ongelman taustalla ovat juuri ne informaatio-ongelmat, jotka vaikeuttavat rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Joskus paikallistalous voi olla järkevä periaate.

Wolfin mielestä suurin ongelma kansainvälisten pelisääntöjen rakentamisessa on valtioiden liian suuri lukumäärä. Hän pitääkin tärkeänä poliittista yhdentymistä, jossa maat organisoituvat esimerkiksi alueittain niin, että syntyy samanmielisten ryhmiä. Kansainvälisistä säännöistä olisi helpompi neuvotella niiden välillä. Wolfin kehikossa kansainvälinen järjestys tulee luoda niin, että tunnustetaan kapitalismin olevan se järjestelmä, jolle kaikki rakentuu.

Wolf ei näe merkkejä siitä, että politiikkaa oltaisiin alistamassa taloudelle (mitä tahansa tämä väite tarkoittaakin). Hänen mukaansa politiikka on yhä ensisijaista. Kapitalismi on demokratian välttämätön, mutta ei riittävä ehto.

Michele Piccione ja Ariel Rubinstein ovat äskettäin tutkineet viidakon taloustiedettä (Economics in the Jungle) eli sellaista taloutta, jossa vahvat ryöstävät heikoilta. He osoittavat, että viidakkotalouden tasapaino on yhtä hyvä kuin sellaisen markkinatalouden tasapaino, jossa omistusoikeudet on turvattu. Tulot jakautuvat kuitenkin eri lailla.

Meistä itsestämme on kiinni, kummassa järjestelmässä elämme. Karkeasti ottaen globalisaatiokritiikki väittää, että olemme viidakkotaloudessa. Wolf antaa kuitenkin hyvät perustelut uskoa, että maailma on kuitenkin paljon parempi.

On syytä toivoa, että myös Wolfin kirja käännetään suomeksi. Se on pääosin syvällisempi kuin Stiglitzin teos. Wolf pyrkii myös avoimeen vuoropuheluun globalisaatiokriitikoiden kanssa. Toivottavasti siltä taholta halutaan jatkaa keskustelua.

Kirjoittaja on Helsingin kauppakorkeakoulun professori.

Martin Wolf: Why globalization works. Yale University Press 2004. 328 s.
Joseph Stiglitz: Globalisaation sivutuotteet. Like 2004. 288 s.

(Kehitys-Utveckling 1/2005)

02.03.2005

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Päivitetty 2.3.2005


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Ulkoasiainministeriö 2006 | Tietoa palvelusta | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi