Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Sotilasdiktaattoreista demokratian saappaisiin - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Maat: Uutiset maittain A-Z

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna
Uutiset, 3.3.2000

Sotilasdiktaattoreista demokratian saappaisiin



Länsi-Afrikka pyristelee irti kylmän sodan perinnöstä ja
yrittää rakentaa rahapulassa demokratia


Euroopan vuosisatainen vuorovaikutus näkyy kaikilla aloilla läntisessä Afrikassa.

Entinen kylmän sodan näyttämö pyrkii nyt irti sotilasdiktaattoreista ja köyhyydestä. Ankeat olot koettelevat kansalaisia piskuisesta Togosta mantereen jättiläiseen Nigeriaan. Tie demokratiaan on kuitenkin kivinen, eivätkä talousuudistukset ole kohentaneet kansalaisten arkea. Ilman valtioiden velkahelpotuksia uudistukset uhkaavat jäädä haaveiksi.

Vanhat linnat ja linnoitukset pilkistävät tavan takaa esiin hiekkapoukamien ja nuokkuvien palmujen välistä Ghanan pitkällä rannikolla. Ne ovat muistomerkkejä Euroopan eri valtioiden vuosisatoja jatkuneesta kahakoinnista silloisten Kulta-, Orja-, Pippuri- ja Norsunluurannikoiden aarteista.

Länsi-Afrikka oppi mantereen Saharan eteläpuolisista alueista ensimmäisenä, jo viisisataa vuotta sitten, mitä eurooppalainen valta- ja kauppapolitiikka merkitsevät. Oppia tarjosivat vuoronperää monet tulevat EU-edustajat: portugalilaiset, hollantilaiset, tanskalaiset, ruotsalaiset, britit, ranskalaiset ja saksalaisetkin.

Riistoa tai kauppaa, yhtäjaksoinen vuorovaikutus Euroopan kanssa on muovannut Länsi-Afrikasta niin kulttuurin, keittiön, talouden kuin politiikankin osalta mantereen kenties värikkäimmän ja monipuolisimman - mutta myös oikullisen ja köyhän - alueen.

Sen jälkeen kun Ghana käynnisti Afrikan itsenäistymisaallon vuonna 1957, Länsi-Afrikkaa ovat leimanneet sotilaskaappaukset, yksinvalta, taloudelliset haaksirikot ja hivuttava köyhyys. Silti rinnalle on mahtunut myös jokunen tarina vakaudesta ja kehityksestä.


Omavastuuta poliittisen "kahdenvälisen avun" tilalle

Tällä hetkellä Länsi-Afrikka on historiansa tärkeimpiin kuuluvalla vedenjakajalla. Kylmän sodan päättymisen jälkeinen vuosikymmen on merkinnyt sille irtiottoa diktatuureista ja sotilasvallasta, mutta myös selvempää vastuunkantoa oman yhteiskunnan ja talouden kehityksestä.

Länsi-Afrikan valtiot peluuttivat vuosikymmeniä länttä ja itää toisiaan vastaan. Niiden yksinvaltiaat lypsivät kulloiseltakin tukijaltaan runsaasti "kahdenvälistä apua", jolla supervallat pidättelivät ystävää ajautumasta väärään leiriin.

Diktaattoreita pönkittänyt tuki loppui kuin veitsellä leikaten Neuvostoliiton hajottua. Itä-Euroopan yksipuoluevallan korttitalomainen sortuminen vei länsiafrikkalaiset kaduille kyselemään, voisiko sama tapahtua heilläkin.

Vastaus on kyllä. Kun vuoteen 1990 mennessä vain Senegal ja Gambia olivat yhtäjaksoisesti ylläpitäneet monipuoluemallia, on se nyt tavalla tai toisella käytössä alueen kaikissa 16 valtiossa.

Kehitystä on vaikea enää torjua. Muun muassa EU on ottanut ihmisoikeuksien ja demokratian keskeisiksi mittatikuikseen tukipäätöksiä tehdessään, ja kaikki Länsi-Afrikan maat kuuluvat Lomén sopimuksen piiriin. 1990-luvulla demokratian, ihmisoikeuksien ja monipuoluejärjestelmän puolesta toimivien järjestöjen määrä Länsi-Afrikassa on moninkertaistunut.


Diktaattoreilla kovat paineet

Yleiskuva lyhyestä demokratiataipaleesta alueen yhteistyöjärjestön Ecowasin 16 jäsenmaassa on toki yhä ristiriitainen ja sirpaleinen. Rohkaiseva yhteinen nimittäjä on, etteivät edes sitkeimmät, vastahakoisimmat ja pitkäaikaisimmat diktaattorit ole kyenneet tyystin vastustamaan ulkoisia ja kotoisia muutospaineita.

Togoa 30 vuotta armeijan tuella hallinnut diktaattori Gnassingbé Eyadéma on tästä hyvä esimerkki.

Entisen siirtomaaisännän Ranskan ja EU:n taloudellisen ja poliittisen painostuksen takia Lomén itsevaltaisen isännän oli pakko taipua vallanjakoon vaaleilla valitun hallituksen kanssa vuonna 1991. Pääministeriin ja oppositioon kohdistui kuitenkin salamurhayrityksiä, panettelu- ja pidätyskampanjoita, ja armeija päästettiinkin aika ajoin mellastamaan kaduille. Tästä ja vaalivilpistä huolimatta oppositio nousi lähes tasa-asemiin Eyadéman valtapuolueen kanssa parlamenttivaaleissa vuonna 1994.

Niukasti ja vilpin avulla Eyadéma voitti myös presidentinvaalit vuonna 1998. Hän sai kuitenkin nähdä, että ajat ovat muuttuneet. EU asetti Togon kauppasaartoon, eikä kenraali ole saanut odottamaansa tukea naapurimaista.

Myönteisempi kehitys on ollut Kap Verdessä ja Beninissä. Ne ovat Saharan eteläpuolisen Afrikan ensimmäisiä valtioita, joissa yksinvaltainen hallitus luopui sovinnolla vallasta hävittyään vaalit vuonna 1991.

Beninissä demokratia on toiminut niinkin, että entinen diktaattori Mathieu Kérekou palasi valtaan vuonna 1996 voitettuaan useamman ehdokkaan presidentinvaalien toisen kierroksen. Kap Verde taas on ihmisoikeuksien osalta jopa mallivaltio. Siellä ei ole poliittisia vankeja eikä tuhlausta ylellisyyshankkeisiin.

"Ratkaisevinta on, jaksaako kansa uskoa
demokratian hyödyllisyyteen."


Aitoja ja vilpillisiä vaaleja

Ne vain ovat minivaltioita verrattuna Nigeriaan, jonka väkiluku ja kansantuote muodostavat puolet Länsi-Afrikan kokonaisluvuista ja jonka demokratiatie on ollut varsin rosoinen.

Kirjailija ja kansalaisaktivisti Ken Saro-Wiwan teloituksen jälkeen Brittiläisen kansainyhteisön ja EU:n silmissä paariaksi muuttuneen kenraalijuntan oli pakko lopulta siirtää valta siviileille. Nyt Länsi-Afrikan jättiläisvaltiossa seurataan varpaillaan, sujuuko kansanvallan vakiinnuttaminen presidentti Olusegun Obasanjolta paremmin kuin aiemmilta yrittäjiltä.

Gambiassa, Ghanassa, Burkina Fasossa, Togossa ja Mauritaniassa sotilaskaappauksella valtaan tullut presidentti on puolestaan vahvistanut valtansa monipuoluevaaleilla. Niistä tosin vain Jerry Rawlingsin johtaman Ghanan vaaleja pidetään täysin aitoina, Burkina Fason sekä Gambian niin ja näin, Mauritanian ja Togon täysin vilpillisinä.

Myös Guineassa presidentti pysyi vallassa räikeän vaalivilpin ansiosta. Malissa sotilaat auttoivat siirtymistä siviilivaltaan, mutta vuonna 1992 vaaleilla valittu presidentti uusi voittonsa viisi vuotta myöhemmin ilman sotilaiden näkyvää tukea. Nigerissä vaaleilla valitun hallituksen syrjäytti sotilaspresidentti vuonna 1996. Hänkin on joutunut pitämään monipuoluevaaleja, joiden voittajasta tosin ei ole ollut epäilystä.

Guinea-Bissau on ollut viime ajat sotilaiden välienselvittelyjen pyörteissä. Sierra Leonen pitkä ja verinen sisällissota on päättynyt vain paperilla, ja heikko siviilihallitus valvoo vain pääkaupunkia. Liberiassa taas sisällissotaan uupunut kansa valitsi Charles Taylorin presidentiksi vuonna 1997, tämän uhattua selkein sanoin aloittaa sotatoimet uudelleen ellei hän voita vaaleja.

Länsi-Afrikan vakaimpiin valtioihin kuulunut Norsunluurannikko koki itsenäisyytensä ensimmäisen sotilasvallankaappauksen viime joulukuussa. Sotilaat ovat luvanneet palauttaa vallan siviileille väittäen, että heidät ajoi liikkeelle hallituksen pyrkimys rajata opposition toimintaa.

Senegal on edustanut Afrikassa harvinaista vakautta ja toimivaa monipuoluedemokratiaa jo vuosikymmeniä, kiitos runoilija-presidentti Leopold Sédar Senghorin ja hänen seuraajansa Abdou Dioufin valtioviisauden. Ensimmäisenä afrikkalaisena valtionpäämiehenä Senghor luopui vapaaehtoisesti vallasta jo vuonna 1980. Dioufkin on tosin saanut syytteitä vaalivilpistä toiseen.





Maat köyhyyslistan häntäpäästä

Demokratia etenee yhä laajemmalle, sillä myös kunnallisvaalit tekevät nyt tuloaan Länsi-Afrikassa.

Kansanvallan kehittymisen ydinkysymyksiin kuuluu, ovatko länsiafrikkalaiset valmiita hyväksymään vapaat vaalit, joissa tapahtuu jonkin verran vilppiä ja kähmintää välttämättömänä ensiaskeleena demokratiatiellä.

Vieläkin ratkaisevampaa on, jaksaako kansa yhä uskoa demokratian hyödyllisyyteen vaikkei se pitkään aikaan näkyvästi kohentaisi heidän elinolojaan.

Monipuoluemalli ja markkinatalous eivät toistaiseksi ole tuoneet vaurautta, tuskin edes edistystä. On mittatikkuna sitten bruttokansantuote henkeä kohti tai YK:n inhimillisen kehityksen indeksi HDI, enemmistö Länsi-Afrikan valtioista kuuluu maailman köyhimpien ja velkaantuneimpien joukkoon. Niiden mahdollisuudet luotsata itse yhteiskuntakehitystään ovat käytännössä varsin vähäiset.

HDI:n maailmanlistan viidestä pohjimmaisesta valtiosta peräti neljä on Länsi-Afrikassa: Sierra Leone, Niger, Burkina Faso ja Mali. Korkeimmalla on pieni Kap Verde, sekin vasta sijalla 123.

Länsi-Afrikan kylissä eletään yhä kuoppaisen hiekkatien päässä, kuunnellaan särisevää radiota ja istutaan iltaa keittonuotion valossa. Alueen syntyvyys on huippuluokkaa, mutta niin ovat myös lapsikuolleisuus, aliravitsemus ja lukutaidottomuus.


Katkerat työttömät vellovat kaupunkeihin

Kylissä kasvaa kouluttamaton, nuori ja köyhä väestö, joka ei saa työtä muutettuaan maalta ja jonka tyytymättömyys lainehtii vaarallisena tulvana kaupunkien liepeillä. Se nousee yli äyräiden, ellei siviilivalta kykene osoittamaan kohentavansa oloja.

Mutta miten? Länsi-Afrikka velkaantui rajusti 1970-luvulta lähtien. Suuri osa velkataakasta johtuu kylmän sodan ajan auliisti annetuista varoista, joiden takaisinmaksuilla ei pidetty kiirettä.

Monet lainat valuivat aseostoihin tai tuputettiin kehityshankkeisiin, joiden hyöty liukui takaisin tavaratoimituksina avunantajamaihin, ja jotka eivät olleet keskeisiä vastaanottajan kehityksen kannalta. Nyt yksin niiden korkomenot uhkaavat tukahduttaa uusien demokratioiden elintilan.

Ainakin tästä hyödyttömästä apuvirrasta on päästy eroon kylmän sodan päättymisen myötä, Länsi-Afrikassa vitsaillaan karusti.

Jos Länsi-Afrikka haluaa puolittaa köyhyytensä 15 vuoden kuluessa, se tarvitsee seitsemän prosentin vuotuista talouskasvua, arvioi YK:n Afrikan talouskomissio ECA.

Se edellyttää ensinnäkin väestönkasvun saamista kuriin, mikä näyttää vaikealta. Vuonna 1960 länsiafrikkalaisia oli 87 miljoonaa, kolme vuosikymmentä myöhemmin 194 miljoonaa, ja nyt ainakin 240-250 miljoonaa. Vuonna 2020 heitä on varovaisten, aids-ongelman huomioon ottavien, arvioiden mukaan 430 miljoonaa.

Muutenkin kasvutavoite on kova. Alueen bruttokansantuote on 1990-luvun jälkipuoliskolla kohonnut 3-4 prosenttia vuodessa, vain niukasti väestönkasvua enemmän.


Rakennesopeutukset epäonnistuneet

Suuri osa maista on toteuttanut Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin rakennesopeutusohjelmia. Silti vain Ghana on - maailmanlaajuisestikin - ainoita esimerkkejä Maailmanpankki-vetoisen rakennesopeutuksen onnistumisesta.

Ohjelmat ovat tehneet talouden rakenteista muodollisesti toimivampia, mutta kansalaisille ne ovat merkinneet lisää vyönkiristystä ennestäänkin vaikeissa elinoloissa. Tehoa on lisäksi syönyt se, että Länsi-Afrikka on maksanut takaisin vanhojen velkojensa pääomaa ja korkoja yhtä paljon kuin saanut uutta rakennesopeutuslainaa.

Oikein tai väärin, Länsi-Afrikan demokratia ja talous voivat käytännössä kehittyä vain runsaiden velkahelpotusten avulla. Maailmanpankin ja IMF:n velkahelpotusohjelma HIPC kattaa muodossa tai toisessa kaikki alueen maat Gambiaa, Kap Verdeä ja rangaistussyistä pois pudotettua Nigeriaa lukuun ottamatta. Nigeriakin on luvattu ottaa mukaan HIPC:n toiseen vaiheeseen, samoin Senegal ja Benin.

Ani harvat maat ovat toistaiseksi hyötyneet HIPC:stä, Länsi-Afrikassa ei ainutkaan. Malin ja Burkina Fason velkahelpotusten on määrä alkaa tänä vuonna. Norsunluurannikolle on luvattu samaa ensi vuodeksi, mutta vallankaappaus tekee sen epävarmaksi.

Kirkkojen ja kansalaisjärjestöjen Juhlavuosi 2000 saattaakin hyödyttää Länsi-Afrikkaa lopulta selvästi HIPC:tä enemmän, jos suuret avunantajavaltiot kuten Englanti, Saksa, Kanada ja Yhdysvallat pitävät lupauksensa mitätöidä velkasaatavansa köyhimmiltä ja pahiten velkaantuneilta valtioilta.

Puolinaiset toimet eivät riitä, sillä Länsi-Afrikka jää jatkuvasti jälkeen esimerkiksi elintärkeän tietoliikenteen osalta. Malissa on yksi puhelin 500 henkeä kohti, miljoonat länsiafrikkalaiset eivät ole koskaan soittaneet puhelimella ja yksin Tallinnassa on enemmän internetin käyttäjiä kuin koko Länsi-Afrikassa.

Hannu Pesonen

Kirjoittaja on kehityskysymyksiin perehtynyt vapaa toimittaja.


03.03.2000

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Päivitetty 3.3.2000


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Ulkoasiainministeriö 2006 | Tietoa palvelusta | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi