Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Neljä hanketta - ja nykytila - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Maat: Uutisia

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna
Uutiset, 3.3.2005

Neljä hanketta - ja nykytila



Kehitysyhteistyö seuraa aikaansa: Tunisian metsäkoulu, Vietnamin korjaustelakka, Tansanian traktoritehdas ja Nicaraguan maaseutukehitys on käynnistetty sillä tiedolla ja näkemyksellä, jotka aikanaan ovat vallinneet. Julkisuudessa osaa hankkeista on vuosien varrella kiitetty, osaa moitittu. Mitä niistä on jäänyt käteen?

Tunisia: metsäkoulu

Christian Sundgren

Suomalais-tunisialaisen Remelin metsäkoulun viimeisin kurssi päättyi lokakuussa. Nelikymmentävuotias metsäkoulu elää ja voi hyvin.

Tunisian metsäprojekti oli kehitysaputoimiston ensimmäinen hanke. Se alkoi jo vuonna 1965, jolloin kaksi suomalaista selluteollisuuden edustajaa lähetettiin Tunisiaan.

Taustalla oli Tunisian presidentti Habib Bourguiban pohjoismainen vierailu, jonka aikana hän pyysi apua Suomelta. Taloudellinen yhteistyösopimus maiden välillä solmittiin vuonna 1964, ja presidentti Urho Kekkonen teki vastavierailun Tunisiaan vuonna 1965.

"Tunisia onnistui, koska lähdettiin liikkeelle yhdestä pienestä sektorista, pienellä kalustolla, käytännön metsämiehillä ja suoraan metsään", kehitysaputoimistossa tuolloin työskennellyt Rauni Turkia muistelee.

Alkuperäisistä suunnitelmista luovuttiin pikaisesti. Huomattiin, ettei viimeisten havupuiden kaataminen viimeisissä luonnonmetsissä ennen Saharaa ollut järkevää. Hankkeen toisessa vaiheessa tavoitteeksi otettiin metsien säilyttäminen.

"Ongelma oli kaksijakoinen. Aavikoituminen oli tuhat vuotta vanha ilmiö. Kun väestökasvu kiihtyi, metsän käyttö ei enää ollut kestävää. Tunisialaisia oli siihen aikaan noin neljä miljoonaa, nyt heitä on yksitoista miljoonaa. Sekä luonto että ihmiset kävivät metsän kimppuun", kertoo metsänhoitaja Martti Saarilahti, joka oli mukana toteuttamassa hanketta.

Remelin metsäkoulun idea oli kouluttaa ammattitaitoisia tunisialaisia metsänhoitajia. Silloin metsät säilyisivät ja niiden raiskaus loppuisi. Maan metsähallitus oli asiasta samaa mieltä. Valtion lastulevytehdas oli valmistunut, ja raakapuuta tarvittiin. Laajempi tavoite oli kouluttaa omavaraisia metsänhoitajia ja maanviljelijöitä.

Hankkeen alkuvaiheessa metsäkoulun opettajia koulutettiin Suomessa, kun taas nykypäivän kehityspolitiikassa painotetaan paikallista koulutusta.

"Suomessa opittiin, että pitää saada aikaiseksi. Ei riitä, että istutaan ja sahataan, vaan puu pitää saada poikki ja pinoon. Opetimme teknisen osaamisen lisäksi asennemuutosta."

Sujuiko Suomen ensimmäisessä hankkeessa kaikki sopuisasti? "Ihmettelimme, kun Tunisian viranomaiset halusivat sijoittaa metsäkoulun rannikolle Remeliin. Luulimme, että he haluavat saada itselleen lomakeskuksen. Me lähdimme siitä, että koulu tulee rakentaa sisämaahan. Tunisian johto kuitenkin perusteli rannikkoa sillä, että puut ovat helpompia kuljettaa kuin opettajat. Ja oikeassa he olivat", Saarilahti sanoo.

Metsätyöntekijöiden koulutus alkoi Tunisian Remelissä vuonna 1968. Myös paikalliset innostuivat koulusta - tosin kiinnostavampia kuin metsätalous olivat työkaluverstas ja korjaamo. Työpajan palveluista muodostuikin tärkeä lisätulon lähde koululle.

Remelin metsäkoulu on nyt Tunisian metsä- ja opetushallituksen vastuulla. Sen nykyiset painopisteet ovat metsänhoidon lisäksi perheiden tulojen lisääminen ja metsäalueiden kokonaishyödyntäminen. Naisten rooli maanviljelyksessä on tärkeä.

"Naiset viljelevät vihanneksia ja hoitavat kotityöt ja kotieläimet. Metsänhoidon lisäksi opetamme siis vihannesten viljelyä, kanien kasvattamista ja jopa etanoiden viljelyä. Kaiken takana on elinehtojen kohentaminen, metsän suojelu ja kaupunkiin muuton vähentäminen", sanoo Remelin koulusta vastaava Mohammed Lasaad.

Vietnam: korjaustelakka

Minna Kulonen

Pha Rungin korjaustelakka oli julkisuudessa melkein malliesimerkki ongelmallisesta kehitysyhteistyöhankkeesta. Kunnes 90-luvun alkupuolella tuuli kääntyi, ja "kirottu telakka" alkoi saada kiitosta.

Suomi oli ensimmäisten maiden joukossa avustamassa Vietnamia sodan jälkeisessä maan rakentamisessa. Pha Rungin korjaustelakan suunnittelu alkoi vuonna 1974 vietnamilaisten ehdotuksesta, ja rakennustyöt käynnistyivät neljä vuotta myöhemmin.

Vietnamin pohjoisosien telakat olivat suurelta osin tuhoutuneet sodassa. Vietnam oli aiemmin korjauttanut laivansa ulkomailla, mikä oli osoittautunut kalliiksi. Pha Rungin telakalla oli tarkoitus korjata kotimaisia ja myös ulkomaisia laivoja "niin, että siitä tulisi kannattava, jopa ulkomaanvaluuttaa tuova laitos", kuten Helsingin Sanomissa kirjoitettiin.

Aika pian hankkeen aloituksen jälkeen kävi selväksi, että alkuperäiset suunnitelmat ja tavoitteet eivät toteutuisi, ainakaan siinä aikataulussa tai niissä kustannuslaskelmissa, joista oli alun perin ollut puhe. Juuri sodasta selvinnyt Vietnam ei kyennyt täyttämään kaikkia velvoitteita työntekijöistä ja laitteista, infrastruktuuri oli alkeellinen ja luonnonkatastrofit vaivasivat maata. Kustannusarvio 78 miljoonaa markkaa osoittautui nopeasti liian pieneksi. Kulttuurierojen ymmärtäminen vei myös paljon aikaa.

Suomalainen media seurasi hanketta tiiviisti. "Suomen kehitysapurahat uppoavat korjaustelakkaan", "Kallis, hidas ja sotkuinen" otsikoivat Uusi Suomi ja Kauppaopiskelija-lehti. Lopulta vuonna 1993, kun Suomen osuus päättyi ja telakan hoito siirtyi vietnamilaisille, Uutispäivä Demari otsikoi: "Kirottu telakka saa nyt kiitosta".

Suomalaiset hoitivat telakkahankkeessa suunnittelun, asiantuntija- ja johtotehtävät ja valvonnan. Shiptech Oy:n johtaja Stefan Korsström osallistui projektiin sen alusta aina vuoteen 1991 asti. Sen jälkeen Pha Rungin korjaustelakka jatkoi omin avuin eteenpäin.

"Yksi korjaustelakka oli riittämätön, telakoita olisi jo alun perin pitänyt olla kaksi. 1990-luvun aikana yritimme saada rahoitettua toisenkin kuivatelakan. Suunnitelmat olivat jo hyvin pitkällä, kun Vietnamin telakkateollisuuden johto käänsi yllättäen kelkkansa. He päättivät satsata laivojen uudisrakentamiseen, eivät korjaukseen", Korsström kertoo.

Pha Rungin korjaustelakka kuuluu suureen valtion omistamaan laivanrakennusyhtiöön Vietnam Shipbuilding Industry Corporationiin eli Vinashiniin. "Vinashin on ottanut mallia Kiinasta, jossa laivateollisuus on kehittynyt valtavasti. Se on myös toteuttanut jättihankkeita ulkomaisten yritysten kanssa, kuten korealaisen Hyundain ja Vinashinin yhteisen jättitelakan", Korsström kertoo.

Kahdenkymmenen viime vuoden aikana Pha Rungin henkilökunta on kasvanut 740:stä 1 052:een. Telakka on korjannut yli viisisataa laivaa, joista viidesosa on ollut ulkomaisia, pääasiassa entisen itäblokin aluksia.

Pha Rungin korjaustelakan vaiheisiin on vaikuttanut Vietnamissa kulloinkin harjoitettu talouspolitiikka. Ennen vuotta 1986 Vietnamissa vallitsi keskitetty talousjärjestelmä, ja valtio piti tiukasti ohjia käsissään myös Pha Rungin osalta.

"Keskitetty talousjärjestelmä sääteli vahvasti telakan taloudenpitoa ja asiakkaiden hankkimista", toteaa Vietnamissa työskentelevä aluejohtaja Pekka Kosonen Finnroad Oy:stä.

Vuoden 1986 jälkeen Vietnam uudisti talouspolitiikkaansa, mikä lisäsi myös Pha Rungin mahdollisuuksia hyödyntää voittojaan oman toimintansa kehittämiseen.

"Nykyään Pha Rungin telakkaa pidetään yhtenä maan parhaimmista korjaustelakoista. Se oli ensimmäisiä teollisuuslaitoksia Thuy Ngueyenin alueella, josta sittemmin kehittyi tärkeä teollisuusalue Haiphongissa, osittain telakan ansiosta. Suomalaiset kouluttivat telakalla ammattitaitoista väkeä laivankorjaukseen, ja se on ollut omiaan kehittämään laivankorjaus- ja laivanrakennusteollisuutta koko maassa", Kosonen sanoo.

Tansania: traktoritehdas

Satu Santala

Valmet-traktoreiden tuotanto Tansaniassa päättyi kannattamattomana melko pian sen jälkeen, kun hanke jäi omilleen.

Suomalais-tansanialaisen traktorihankkeen puuhaajien mielessä saattoi kangastella kuva 2000-luvun tansanialaisesta maataloudesta. He ehkä näkivät koneistetun tuotannon ja hyvin toimeen tulevat viljelijät. Työvälineenä puksuttelisivat oman tehtaan Valmet-traktorit.

Tämän päivän todellisuus on kuitenkin toinen. Neljä viidestä tansanialaisesta saa elantonsa maataloudesta, joka on pääosin köyhien pienviljelijöiden käsissä. Työ tehdään enimmäkseen käsivoimin. Trama-traktoritehdas oli toiminnassa vain muutaman vuoden sen jälkeen, kun Suomen kehitysyhteistyövaroista saatu tuki päättyi.

Valmet Oy ja Tansanian hallitus sopivat traktorien tuotantoa varten perustettavasta yhteisyrityksestä vuonna 1979. Yhteisyritys, Tanzania Tractors Manufacturing Company (TRAMA) rekisteröitiin valtionyhtiö State Motor Copmanyn (STC) tytäryhtiöksi 1982.

Traktorien huollolle, henkilöstön koulutukselle ja hallinnon kehittämiselle myönnettiin tukea kehitysyhteistyömäärärahoista vuoden 1991 loppuun mennessä noin 100 miljoonaa Suomen markkaa.

Traktorit koottiin Suomesta tuoduista komponenteista. Lehtitiedon mukaan vuonna 1985 toimitetun tuhannen traktorin kaupan arvo oli Valmetille noin 120 miljoonaa markkaa. Tavoitteena oli tuottaa 1 500 traktoria vuodessa, mutta parhaanakin vuonna (1985) Tansaniassa myytiin vain 625 Valmetin traktoria.

Vuodesta 1985 lähtien joitakin osia alettiin myös valmistaa paikallisesti, joskin pääosa komponenteista ja varaosista yhä tuotiin Suomesta. Tansaniaan perustettiin kattava jälleenmyynti-, markkinointi- ja huoltoverkosto. Hankkeessa työskenteli Valmetin kustannuksella yhdeksän ja kehitysyhteistyövaroilla kaksikymmentäkaksi suomalaista.

Koulutusohjelmassa traktorien käyttäjät saivat käytön ja huollon opastusta. Lisäksi mekaanikot ja maatalousviranomaiset saivat pitkäkestoisempaa koulutusta.

Hankkeen tavoitteina oli perustaa traktoritehdas sekä huolto- ja koulutuskeskus, myydä lisälaitteita ja varaosia ja viedä Valmetin traktoreita muihin maihin. Projektissa uumoiltiin traktorien käyttöiän ja -asteen parantuvan ja maatalouden kehityksen vahvistuvan. Hankkeen uskottiin johtavan taloudellisesti kannattavaan traktoritehtaaseen, joka taas muodostaisi ytimen kokonaiselle toimialalle.

Trama-tehdashanke sai aikanaan osakseen paljon kritiikkiä. Sitä pidettiin teollisuuden vienti-intressien mukaan suunniteltuna. Esimerkiksi päätoimittaja Johan von Bonsdorff totesi Kansan Uutisten haastattelussa 13.8.1982 näin:
"Teollisuudellehan on ensisijaista, että tavaraa saadaan kaupaksi. Jos jotakin maata tulee samalla autetuksi kehittymään, ei tämä tietenkään ole haitaksi, sillä näin voivat markkinat jälleen laajentua... Kuitenkaan ei ole itsestään selvää, että sanokaamme Valmetin traktorit edistävät kehitysmaan ihmisen kannalta kehitystä."

Hanketta arvosteltiin myös kalliiksi Tansanialle. Helsingin Sanomissa sitä kritisoitiin 5.2.1981 näin: "Teknologian tuonti... vaatii lisää ulkomaanvaluuttaa ja lisää ulkomaisia työntekijöitä ja on mahdollista, että apuriippuvuus vain lisääntyy."

Myös hankkeen kestävyyttä epäiltiin, sillä alkanut talouskriisi heikensi entisestään viljelijöiden mahdollisuuksia hankkia traktoreita. Devalvaatio nosti tuontituotteiden hintoja, ja rakennesopeutusohjelmaan kuulunut tuonnin vapauttaminen lisäsi kilpailua. Merkittäviä traktorien ostajia olivat muut avunantajat, jotka toivat maahan omien maidensa tuotteita. Traman traktorien myynti laski vuosi vuodelta.

Nykyään traktorien tuotanto on Tansaniassa vain muisto. Tansaniassa valmistettuun Valmet-traktoriin saattaa yhä toisinaan törmätä, ja traktoreihin myydään edelleen Suomesta tuotavia varaosia. Varaosien myyntiedustaja arvelee, että tansanialaisia Valmeteja voi edelleen olla käytössä noin 1500. Brasiliassa valmistettuja Valmeteja tuodaan Tansaniaan vuosittain kymmenkunta.

Tuttu säksätys sentään sykähdyttää suomalaista Dar Es Salaamin golfkentällä.

Nicaragua: maaseutukehitys

Kimmo Lehtonen

Suomi käynnisti maaseudun kehittämishankkeen Nicaraguassa vuonna 1990. Siitä tuli piristysruiske koko alueen taloudelle.

Suomen kahdenvälisen avun hanke PRODEGA kesti kolmetoista vuotta, ja rahaa siihen kului kolmen eri vaiheen aikana noin 15 miljoonaa dollaria.

PRODEGA oli maaseudun kehittämishanke, joka pyrki parantamaan pienten ja keskisuurten karjankasvattajien, maidontuottajien ja viljelijöiden toimeentuloa kahdeksassa kunnassa Chontalesin maakunnassa. Hanke alkoi pian contrasodan päättymisen jälkeen vuonna 1990, jolloin maa eli vielä sotataloudessa.

Järjestelmäasiantuntija Guillermo Zépeda osallistui hankkeen arviointiin. Hänen mukaansa sen ajoitus oli tietyssä mielessä mitä parhain: siirtyminen sotatalouden keskellä harjoitetusta maataloudesta ja karjanhoidosta normaaliin taloudelliseen ja kaupalliseen toimintaan vaati ulkomaista asiantuntijaohjausta.

Mutta maatalousteknikkojen ja -insinöörien lisäksi tarvittiin varsinkin rahaa. Sitä kului tuotantoa parantaviin kylmäkeräilylaitteisiin, kuljetusten ja infrastruktuurin parantamiseen ja lopulta kokonaisten meijereiden rakentamiseen.

"Monet asiat aloitettiin aivan alusta", Zépeda muistuttaa. Esimerkiksi tuottajat eivät tienneet useista tuotannollisista asioista ja eläinten hoidosta juuri mitään.

Sota kesti koko 1980-luvun, ja sen aikana pienviljelijöiltä katosi suurelta osin kyky omatoimiseen ajatteluun ja toimintaan. He tottuivat sandinistien holhoavaan toimintatapaan, johon kuului se, että apu tulee muualta lahjana ja joku muu yrittää ratkaista heidän ongelmansa.

"Jos hankkeen alkuvaihetta voi jostakin kritisoida, niin siitä, että hanke alkoi samalla holhoavalla asenteella", Zépeda sanoo. Hänen mielestään se johtui hankkeeseen ladatuista ylioptimistista suunnitelmista ja siitä, ettei talouden siirtymävaiheen ongelmia ymmärretty riittävän hyvin.

Alussa maidontuotanto oli maaseutuhankkeen alueella olematonta, eikä maitoa riittänyt myyntiin. Ongelmaan tartuttiin, ja tuotanto moninkertaistuikin nopeassa tahdissa. Alettiin myös muodostaa tuottajien osuuskuntia, rakennettiin luototusjärjestelmiä ja luotiin maidon markkinointikanavia. Zépedan mielestä ensimmäisen vaiheen tavoitteissa onnistuttiin hyvin, sillä karjankasvattajien elintaso alkoi kohota jo vuosina 1990-94.

Virheitäkin toki tehtiin. Hankkeen viimeisen vaiheen raportista voi esimerkiksi lukea, että Boacon alueelle perustettiin yhdeksän pelkästään maitoa tuottavaa osuuskuntaa. Samaan tuotantoon keskittyneitä yksikköjä oli liikaa samalla alueella. Maidon keräilykeskukset eivät voineet ostaa maitoa siinä määrin kaikilta osuuskunnilta, joten kaksi kolmesta osuuskunnasta kuoli.

"Hankkeen loppumisen jälkeen osuuskuntia oli hengissä kaikkiaan kymmenkunta, mikä on jo saavutus sinänsä. Jos meillä nyt kolmentoista vuoden jälkeen on 700 pientä ja keskisuurta tuottajaa, joiden toimeentulon mahdollisuudet ovat kohonneet merkittävästi, niin kriittisinkään tarkkailija ei voi pitää Suomen sijoitusta huonona."

Zépedan laskujen mukaan osuuskuntien kuuluvien tuottajien elintaso kohentui projektin ansiosta ainakin viidenneksellä. Epäsuorasti hankkeesta hyötyviä hän laskee olevan viisituhatta.

Tuottajien tuotannollisen toiminnan ja ostovoiman kasvu ovat antaneet piristysruiskeen koko alueen taloudelle. Alueella juodaan nyt hyvälaatuista maitoa, ja meijerit vievät juustoja pääkaupunki Managuan lisäksi El Salvadoriin.

"Kun hanke vaikutti myönteisesti koko alueen talouteen, se haastoi myös valtion ja kunnat pureutumaan syvällisemmin alueen tuotannollisiin ongelmiin. Hanke on antanut päättäjille kokemusta ja aseita luoda alueelle kestäviä kehityssuunnitelmia."

Suomi aloitti tänä vuonna samalla alueella uuden FOMEVIDAS-ohjelman, jonka tavoite on edistää maaseudun kehitystä ja vähentää köyhyyttä tukemalla eri tasoilla toimivia organisaatioita ja viranomaistahoja. Monet olivat ymmärtäneet sen PRODEGAn jonkinlaiseksi jatkoksi, niin myös Guillermo Zépeda.

"FOMEVIDAs aloittaa nollasta, vaikka ei tarvitsisi. PRODEGAn kokemuksista voi oppia paljon." FOMEVIDAS-ohjelmalta Zépeda olisi toivonut tukea varsinkin jo toimivien osuuskuntien tuotteiden markkinoinnin ja vientimahdollisuuksien parantamiseen. Siinä PRODEGA jäi hänen mielestään puolitiehen.

(Kehitys-Utveckling 1/2005)



03.03.2005

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Päivitetty 3.3.2005


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Ulkoasiainministeriö 2006 | Tietoa palvelusta | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi