Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Mitä löytyy lautaselta Suomessa ja Afrikassa? - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Julkaisut: Kehitys-Utveckling / Artikkelit

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna
Uutiset, 23.9.2011

Mitä löytyy lautaselta Suomessa ja Afrikassa?

Suomalaisella ruokalautasella on melkein joka aterialla lihaa. Eteläisessä Afrikassa vatsa ei täyty ilman maissipuuroa, ja liha on ihan liian arvokasta arkeen.

Satakunta vuotta sitten suomalaisen ja afrikkalaisen ruokalautasen ero oli paljon pienempi. Mutta ruoan maailma myös kutistuu.

Piirros: Seesa Lippo

Viime vuosisadan alkukymmeninä suomalainen ja afrikkalainen lautasmalli muistuttivat toisiaan. Ravinnon perustan muodosti paikallinen tuote, Suomessa se oli vilja leipänä tai puurona, eteläisessä Afrikassa se oli tyypillisesti tärkkelyspitoinen kasvistuote, esimerkiksi jamssi tai kassava.

”Suomessa aterian tuorepuoli oli maidon varassa”, kuvailee erikoistutkija Marja-Leena Ovaskainen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Viljan rinnalla lautasta täytti peruna. Lihaa ja kalaa syötiin säästellen, kuivattuna tai suolattuna. Kypsentämättömät kasvikset eivät kuuluneet aterialle sen paremmin etelässä kuin pohjoisessa, mutta sesongin tuotteet toivat muutoin pientä vaihtelua.

Nykymaailmassa suomalaiset syövät runsaasti myös muuta kuin kotimaassa tuotettua ruokaa, ja samoin tekevät afrikkalaiset. Kun ruoka liikkuu maailman laidalta toiselle ja takaisin, kausivaihtelu kapenee. Aina jossakin on satokausi.

Piirros: Seesa LippoVastaavasti katovuosi toisella puolella maailmaa voi murentaa monen maan ruokaturvan. Jos vuoden riisisato Aasian kultaisessa kolmiossa syystä tai toisesta epäonnistuisi, seuraukset olisivat pelottavat. Alue tuottaa valtaosan maailman halvasta riisistä, ja noin puolelle maapallon asukkaista jokapäiväisen ravinnon perustana on riisi.

Globaali ruokatrendi numero yksi on lihansyönnin lisääntyminen. Yhtälö on (melkein) aukoton: kaikissa maissa, joissa elintaso nousee, kasvaa myös lihan osuus ruokavaliossa. Lihansyönnin rinnalla puolestaan lisääntyy väestön ylipaino. Japani on poikkeus, joka vahvistaa säännön, kiitos vahvan kalakulttuurin.

Lihan kasvava kulutus muovaa kokonaisia maita ja alueita. Kun Kiinassa ja Intiassa lihansyönti kasvaa, Etelä-Amerikan pellot omistetaan soijalle. Argentiina, Uruguay ja Paraguay saavat jo nyt leijonanosan vientituloistaan soijasta, jota tarvitaan lisää etenkin Kiinan ja Intian rehu- ja ruokateollisuuteen.

Suomi on tukevasti globaalissa trendissä mukana.

”Meillä lihankulutus kasvaa edelleen hämmästyttävällä tavalla. Puheet kasvisruoasta ja lähiruoasta eivät väestön ravitsemuksen tasolla näy”, Marja-Leena Ovaskainen sanoo. Kasvissyöjiä on vain muutama prosentti suomalaisista, tosin kasvispainotteista ruokaa syö selvästi suurempi joukko.

Yhtä suomalaista kohti lihaa kuluu tätä nykyä puolitoista kiloa viikossa. Se on ravintosuositusten mukaan ihan liikaa, sopivampi taso olisi puoli kiloa viikossa.

Suunnataanpa katse eteläiseen Afrikkaan: karjatalousmaa Namibia säästää tuottamansa lihan suurelta osin vientiin. Suomeenkin asti namibialaista lihaa, nautaa ja lammasta, tuodaan  vaatimattomia määriä, viime vuonna noin 100 000 euron edestä.

Tavallisten namibialaisperheiden arkeen liha, kala, kananmunat tai maito eivät kuulu. Liha on juhlaruokaa, sitä olennaisempia valkuaisen lähteitä ovat pavut, maissi ja muut kasvikset tai viljat. Kaupungistumisen myötä perinteinen ruokavalio on pelkistynyt.

Hyvän ja tavoiteltavan ruoan mallia luovat Namibiassakin supermarketit pakattuine ja prosessoituine ruokineen. Ja vähintään haaveiden ruokavaliota hallitsee liha.

* * * * *

Suomi syö lounaaksi lihaa

Aamupala on päivän tärkein ateria vain terveysvalistuksessa. Vaikka tuhansissa suomalaiskodeissa käydään sitkeää asemasotaa aamupuuron puolesta, taistelu on tosiasiassa hävitty. Sekä aamuisin että iltaisin syödään vähän sinne päin, napostellen, ja lounas on selkeä pääateria.

Piirros: Seesa Lippo

 Noin kolmannes väestöstä syö lounaan kodin ulkopuolella. Monelle meistä suurkeittiön tai työpaikkaruokalan tuottama lounas on myös arkipäivän ainoa lämmin ateria.

”Suomi ja Ruotsi ovat tässä suuria poikkeuksia. Niin säännöllistä ja julkisesti järjestettyä työaikaista lounasta ei ole missään muualla. Se on mahtava mahdollisuus tehdä ravitsemuspolitiikkaa”, huomauttaa osastojohtaja Ritva Prättälä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Mahdollisuuden voisi Prättälän mukaan tosin hyödyntää vielä nykyistä paremmin.

Joukkoruokailulla tai – nykykielellä – ateriapalveluilla on kylläkin onnistuttu lisäämään kasvisten monipuolista käyttöä. Koulu-, työ- tai laitoslounasta nauttivat kansalaiset syövät enemmän kalaa, perunaa ja kasviksia kuin muut suomalaiset. Mutta rasvan ja varsinkin tyydyttyneen rasvan osuus on joukkoruokailussa yhä turhan suuri. Työpaikkalounaita syövät pulskistuvat todennäköisemmin kuin eväiden varassa olevat.

Valistus teki ruokavalion

Ilmainen kouluruokailu on suomalaisen joukkoruokailun kruununjalokivi, jota Suomen kouluissa vierailevat ulkomaiset ryhmät käyvät ihailemassa. Maksuton koululounas olisi ylivoimainen keino turvata köyhien perheiden lasten koulupolkua missä tahansa maailman kolkassa.

Suomi sääti lain maksuttomasta kouluruokailusta ensimmäisenä maana maailmassa. Laki astui voimaan vuonna 1948. Taustalla oli huoli lasten ravitsemuksesta, mutta sodasta toipuvassa maassa oli myös tärkeä saada naiset kodin ulkopuolelle töihin.

Nykyisellään kouluruoka varmistaa suomalaislapsille ainakin yhden ravitsemukseltaan täysipainoisen aterian päivässä, vaikka kuntien niukkenevat resurssit heijastuvat myös koulujen ruokalistoille.

Väestön ravitsemussuosituksille, lautasmallille, alettiin Suomessa luoda pohjaa jo 1930-luvulla.

”Kansanterveysjärjestöt ja naisjärjestöt opettamalla opettivat suomalaisia viljelemään monipuolisesti kasviksia”, Marja-Leena Ovaskainen sanoo. Marttojen rinnalla suomalaista ruokavaliota olivat kohentamassa erilaiset eettiset järjestöt. Valistusta ohjasi vakaumus, että sillä on väliä, mitä ihminen suuhunsa pistää.

Täsmälliset suuntaviivat ja suositukset luotiin 1960-luvun lopulla. Sydän- ja verisuonitautikuolleisuus oli silloin Suomessa maailman korkeinta tasoa. Pohjoismaisten lääkärien julkilausuma suositti korvaamaan eläinrasvoja kasvisperäisillä sekä vaihtamaan rasvaiset maitotuotteet vähärasvaisiin. Siihen asti rasvaton maito, kurri, oli ollut vasikoiden juomaa.

Maitorasvat olivat perinteisessä suomalaisessa ruokavaliossa tärkeässä roolissa. Maidontuotantoon on hyvät luontaiset edellytykset, ja sisämarkkinoilla kannatti käyttää sitä, mitä käytettävissä oli.

Nykyään rasvaton maito maistuu jo puolelle maidon juojista. Toisaalta heidän joukkonsa harvenee. Kolmannes naisista ei enää juo maitoa vaan täyttää kalsiumin tarpeensa mieluummin vaikka kapselilla.

Kalsiumlisä menee keskimäärin tarpeeseen, toisin kuin muut lisäravinteet.

”Lisäravinteita käyttävät eniten ne, joilla on paras ruokavalio”, Marja-Leena Ovaskainen huomauttaa.

Rasva vastaan hiilihydraatit

Kalaöljykapseleita heristeltiin innokkaasti taannoisessa suuressa suomalaisessa rasvasodassa. Siinä vastakkain olivat virallisten ravintosuositusten puolustajat ja niiden kyseenalaistajat.

Miksi suomalaiset lihovat, vaikka suhtautuvat huolekkaasti ruokaansa, käyttävät innokkaasti kevyttuotteita ja vähintään suunnittelevat harrastavansa liikuntaa? Noin kaksi kolmannesta suomalaisista työikäisistä on jo ylipainoisia.

”Rasvaan tuijottamiselta ei ehkä ole huomattu, että hiilihydraattienkin puolella voi kuluttaa liikaa”, Marja-Leena Ovaskainen myöntää: ” Mutta hiilihydraatit saivat nyt keskustelussa suhteettoman painon.”

Ovaskaisen mielestä viime talven kiihkeä keskustelu kertoi ennen kaikkea siitä, että ihmiset haluavat rakentaa ruokavaliotaan yksilöllisesti:

”Meillä olisi huutava pula lautasmallin eri versioista. Hyvän aterian voi rakentaa kymmenin eri tavoin.”

Suomalaiset eivät jää odottamaan virallisten suositusten uusversioita vaan sommittelevat innokkaasti omia mallejaan, omalle terveydelle, maulle, mielelle ja kukkarolle sopivia. Väestötason suosituksiksi niistä ei yleensä ole.

Esimerkiksi hiilihydraattien karttaminen eli karppaaminen ei ole köyhän valinta. Eikä ympäristökään pihvin ja salaatin yhdistelmästä kiitä. Siipikarja taas sointuu ravitsemussuosituksiin, mutta broilerien tehotuotanto ahdistaa. Kasvatuskalan rehu rehevöittää pintavesiä, tuontivihannesten takana voi olla riistetty siirtolaistyövoima, mutta kasvihuonekurkkuihin kuluu järjetön määrä energiaa, ja niin edelleen. Kun on varaa valita, valinnat voivat olla vaikeita.

Lihasta tuli rehua

”Suositukset ovat aina myös ravitsemuspolitiikkaa”, huomauttaa professori Sirpa Kurppa Maatalouden tutkimuskeskuksesta Jokioisilta.

Hän siteeraa laskelmaa, jonka mukaan jokaiselle maailman ihmiselle riittäisi riskin miehen päivittäinen kalorimäärä, jos kaikki tuotettu ruoka jaettaisiin tasan eikä ruokaa joutuisi hukkaan.

Globaalin ruokahävikin tämänhetkiseksi tasoksi arvioidaan noin 30 prosenttia. Suomessa ruokahävikki jää selvästi globaalia hukkaruokaa pienemmäksi, alle 10 prosenttiin. Toisaalta siinä hävikissä eivät ole mukana raaka-ainevirrat kuten teurasylijäämät.

Ne virrat ovat käyneet meillä vuolaammiksi mielitekojen muuttuessa. Kun kuluttajat tahtovat pihviä ja paistia, halvemmat ruhonosat, sisäelimet ja kieli jäävät yli. Niitä viedään ulkomaille, jossa ne päätyvät esimerkiksi kotieläinrehujen ainesosiksi (ja tuodaan valmiina koiran- ja kissanruokana takaisin Suomeen). Teurasjätteen runsaasta määrästä hyötyy myös suomalainen turkistuotanto.

”Kun kiinalaiset yrittivät käynnistää turkistuotantoa kymmenisen vuotta sitten, yritys kaatui kättelyssä, koska heillä ei ollut yhtä halpaa rehua kilpailuetuna”, Sirpa Kurppa sanoo.

”Ruokaperinteeseemme kuuluisi lihan monipuolinen käyttö, mutta se on hiipunut, esimerkiksi verta ei enää käytetä. Niin sanottujen arvokkaiden osien poimiminen tukee samalla keskittämistä. Isot tehokkaat teurastamot pystyvät valikoimaan halutut osat ja käsittelemään suuria teurasjätevirtoja, mutta lähiteurastamoilla ja pienteurastamoilla on tavattoman suuria vaikeuksia. Niinpä lampaan ja luomulihan kaltaisia erikoiseriä on hankala löytää.”

Keskittäminen ja isot yksiköt leimaavat suomalaista ruokaketjua muutoinkin. Julkiset ruokapalvelut voivat vuodenajasta ja sesongista riippumatta pyöriä neljän, kuuden tai kahdeksan viikon syklillä. Isot ketjut edellyttävät jatkuvaa tasaista virtaa, jonka ansiosta sama suurkeittiön resepti toimii kesät talvet.

Peruna on pyöreä, peruna on soikea...

Mitä muuta suomalaiset sitten syövät kuin lihaa?

Kasviksia, kyllä, niiden osuus ravinnosta on lievässä nousussa. Mutta kasviksissakin seurataan kansainvälistä trendiä, ja ruokakoriin löytävät ennen kaikkea tomaatti, kurkku ja lehtisalaatti. Kasvisten tuotantokulttuuri ja tarjonta yksipuolistuvat, ja juurekset unohtuvat.

Kalan osalta tilanne on kaksijakoinen: prosessoidun tuontikalan osuus on kasvanut ja kotimaisen kalan osuus pienentynyt. Kalastaja-ammattikunta on melkeinpä kadonnut ja kalan matka avovedestä ruokakauppaan pätkii pahasti.

Maitotuotteita käytetään kokonaisuudessaan vähemmän kuin silloin, kun elettiin maataloustuotteiden sisämarkkinoilla. Toisaalta EU-vuodet ovat tuoneet valikoitavaksi laajan skaalan jukurtteja, viiliä, juustoa – runsaina kevytversioina.

Ruokakaupassa tulee kumma olo. Hyllyrivit pitenevät ja ruokapakkausten kirjo kasvaa. Minkä takia sitten on aina vain vaikeampi keksiä, mitä laittaisi ruoaksi?

”On aivan tyypillistä, että markkinoiden avautuessa valikoimat ensin lisääntyvät, mutta alkavat sitten kilpailun vaikutuksesta kaventua. Rönsyt eli pienemmät tavaravirrat karsitaan pois”, Sirpa Kurppa selittää.

Lähikaupan parkkipaikalla tehdään kesän ajan torikauppaa. Perusartikla on peruna. Erikseen pyytämällä kauppias kaivaa pöydän jalan vierestä pesemätöntä. Vähän niin kuin tiskin alta.

Peruna voisi olla muodikasta lähi- ja ekoruokaa. Kuitenkin sen käyttö putoaa Suomessa muutamalla prosentilla joka vuosi. ”Hiilaripuolella” riisi ja pasta ovat jo ohittaneet perunan. Koulu- ja laitosruoassa perunalla on edelleen sijansa, kunhan se saadaan keittiöihin valmiiksi kuorittuna ja mielellään lohkottunakin, säilytysliemessä.

Sanomalehdessä on uutinen, että suomalaista perunaosaamista kaivattaisiin Afrikassa.

* * * * *

Namibia jaksaa puurolla

Aamupalaksi lapsille yritetään tehdä puuro hirssistä tai maissista. Jos perheellä on varaa, siihen laitetaan maitojauhetta ja sokeria. Palan painikkeeksi juodaan runsaasti sokeroitua teetä.

Piirros: Seesa LippoNamibialaiset aikuiset eivät varsinaista aamupalaa yleensä nauti.

”Namibiassa on hirveästi leipomoita, jotka myyvät patonkeja, ranskanleipää ja öljyssä paistettuja munkkeja, joita kutsutaan nimellä fat cake”, selittää ravitsemustutkija Heli Kuusipalo. Hän on asunut vuosia Namibiassa ja kirjoittanut maan ruokakulttuurista keittokirjankin.

Tämän päivän namibialaisella ruokavaliolla on historiallinen taustansa:

”Namibian itsenäistymiseen asti valkea leipä oli mustilta ihmisiltä kielletty. Sen vuoksi sitä arvostetaan nykyään niin paljon.”

Namibiassa lounas on tavallisesti melko vaatimaton. Lounaaksi saatetaan nauttia taas sokeroitua teetä ja fat cake. Kouluruokaa ei ole, joten koululaiset syövät samaten fat caken tai jonkun muun leivonnaisen, juovat ehkä mehun tai limsan sen painikkeeksi.

Päivän pääruoka valmistetaan illansuussa. Se kypsennetään hitaasti ja mieluiten nuotiolla, jotta ruokaan saadaan savun haju, joka namibialaiseen ruokaan kuuluu.

”Myös kaupunkilaisilla, keskiluokkaisilla ihmisillä pitää olla käytössään vähintäänkin kaasuliesi, jotta ruokaa laitettaessa saadaan liekkejä”, Heli Kuusipalo kuvailee.

Namibialaista perusruokaa ovat hirssi- ja maissipuuron lisäksi riisi, pavut, kurpitsa, sipulista ja tomaatista tai erilaisista vihreistä lehdistä tehdyt kastikkeet. Viikonloppuisin tai juhlien aikaan ruokapöydässä voi olla kanaa tai jotakin muuta omassa pihassa juoksennellutta. Maitotuotteita käytetään vain vähän. Karjaa kasvattavat hererot nauttivat kirnupiimän kaltaista juomaa, muuten maitoa käytetään teessä tai puurossa jauheena. Maitojauhepurkin kyljessä lukee Nestlé.

Naapurista Etelä-Afrikasta tuodaan lähes kaikki hedelmät, ja sikäläistä tuontitavaraa ovat myös ravitsemussuositukset.

”Niissä lähtökohtana on patamalli: kuten pata vaatii kolme tulikiveä pysyäkseen pystyssä, myös ihmisen ruokavalioon kuuluvat rasvat, proteiinit ja hiilihydraatit”, Heli Kuusipalo lainaa.

Perinteisessä namibialaisessa ruokavaliossa hirssillä oli suurempi rooli kuin nykyisessä. Hyviä valkuaisen lähteitä olivat myös erilaiset pikkujyrsijät, hyönteiset ja toukat. Edelleen esimerkiksi isoja lentomuurahaisia nautitaan rapeiksi paistettuina.

Kalansyöntiin Namibiassa ei ole perinnettä. Merenkäynti on maan pitkällä rannikolla, Luurankorannikolla, voimakasta eikä kalaan ole pienillä aluksilla asiaa. Timanttikaivosten vuoksi suuri osa rannikkoa on sitä paitsi ollut kiellettyä aluetta.

Nykyisellään japanilaiset kalastusalueet pyytävät Namibian rannikkovesien kalat. Saalis perataan, pakastetaan ja toimitetaan mereltä suoraan ulos.

Kaivosmiehen vatsa täyteen Sambiassa

Namibian pohjoisosasta kulkee kapea käytävä, joka yhdistää maan Sambiaan.

Sambialaista ruokavaliota hallitsee maissi. Se on ruoan synonyymi. Jollei sambialainen ole syönyt maissipuuroa, hän ei ole käytännössä syönyt ollenkaan, kuvailee maatalousasiantuntija Kaisa Karttunen.

Maissi vakiintui Afrikan mantereelle siirtomaakaudella. Sambiassa maissin valtakausi alkoi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä valtion voimakkaan tukipolitiikan ansiosta.

”Maissi liittyy Sambiassa kaivostoiminnan kehittämiseen. Kaivostyöläisille piti saada helppoa, edullista ja täyttävää ruokaa”, Kaisa Karttunen selittää.

Valtio alkoi tukea maissinviljelyä voimallisesti, myöhemmin osa subventioista meni suoraan maissisäkin hintaan ja kuluttajien hyödyksi. Tukipolitiikka jatkui aina 1980-90 -lukujen taitteeseen, kunnes ne jouduttiin rakennesopeutusohjelmien vuoksi lakkauttamaan. Siitä seurasi pahoja ruokamellakoita, sillä edullisesta maissista oli muodostunut sambialaisen ruokavalion perusta.

Pinta-alallisesti ja rahallisesti maissi on edelleen Sambian tärkein viljelykasvi, mutta suurten tukiohjelmien lakkauttamisen jälkeen myös esimerkiksi kassavan viljely on yleistynyt. Kassava kestää maissia paremmin kuivuutta, eikä sen viljely ole niin työvoimavaltaista. Mutta kassavassa ei ole maissin tavoin proteiinia ja se vaatii myös syanidipitoisuutensa vuoksi järeähköä jälkikäsittelyä.

Kun Suomessa samat S- ja K-ketjut myyvät samanlaista ruokaa joka puolella maata, Sambiassa kaupungin ja maaseudun ero näkyy selvästi ruokavaliossa.

”Maaseudulla suuri osa ruoasta viljellään tai tuotetaan itse, kaupungeissa ruoka ostetaan kaupasta ja yhä suurempi osa siitä on pakattua”, Kaisa Karttunen vertaa.

Sambialaiseen perusruokavalioon kuuluvat maissin ja kassavan ohella kaali, tomaatti (kypsennettynä), sipuli, kurpitsa, pavut, bataatti, järvialueilla kala. Tärkeässä roolissa ovat ruokaöljyt, joita käytetään runsaasti, jos siihen vain on varaa.

”Lihasta ihmiset pitävät, mutta saavat sitä syödäkseen aika harvoin. Omia eläimiä teurastetaan vain poikkeustilanteisiin.”

Eräänlaista ruoan globalisaatiota taitaa olla se, että vehnäleivästä on tullut osa kaupunkilaisen arkiruokaa. Myös riisin syönti on lisääntynyt paljon. Sekä vehnää että riisiä viljellään Sambiassa jonkin verran, mutta suurimmalta osin kulutuksen kasvu nojaa tuontiin.

”Koko eteläisen Afrikan alueella kaupunkilaisten ruokavalioon merkittävästi vaikuttava asia ovat suuret supermarketit kuten eteläafrikkalainen Shoprite-ketju, jolla on Sambiassakin liikkeet jo joka provinssissa”, Kaisa Karttunen sanoo.

Puolijalosteet, pakattu ja prosessoitu ruoka kuuluu yhä useamman sambialaisperheen arkeen - ja vielä useamman unelmiin. Supermarketin pakattu ruoka luo mallia hyvästä ruoasta, sellaisesta, jota hankittaisiin jos vain siihen olisi varaa.

Mihin sitten sambialaisilla on varaa? Se riippuu sateista. Hyvinä normaalivuosina Sambia pystyy jopa viemään maissia. Valtio on laittanut viime vuosina varoja lannoitteiden subventioihin, joiden ansiosta maissisadot ovat olleet hyviä ja ruoka on riittänyt.

Se. että ruoka riittää, tarkoittaa, että sambialaiset saavat kolme ateriaa päivässä. Silloin kun ruoasta on pula, aterioiden määrä typistyy kahteen tai pahimmillaan yhteen.

”Jokaisella aterialla tarjotaan maissia. Aamulla sitä syödään ehkä vellinä, päivällä puurona ja illalla taas puurona. Lisukkeena on vihanneksia, vain harvoin lihaa ja hiukan useammin kalaa, joka on lihaa halvempaa”, Kaisa Karttunen luettelee.

Teetä juodaan ja mielellään maidon kanssa, jos sitä on. Muutoin tuoretta maitoa ei juuri kuluteta. Varsinkin maaseudulla ruokavaliota täydentävät pienjyrsijät, toukat ja hyönteiset sekä kausiluontoisesti hedelmät.

”Sambialainen ruokavalio ei ole täydellinen niinäkään vuosina, kun ruoka riittää. Raudan, sinkin, A-vitamiinin ja foolihapon puute ovat yleisiä. Lapsilla on puutetta valkuaisesta, ja heidän ruokavalionsa vaatisi lisää esimerkiksi palkokasveja ja kalaa.”

Entä jos elintaso Sambiassa nousee?

”Todennäköisesti ihmiset käyttävät enemmän lihaa, maitotuotteita ja kananmunia. Ja aivan varmasti enemmän pakattuja elintarvikkeita.”

Myös valmisruoat tekevät tuloaan. Kaisa Karttunen miettii, että ne sekä mahdollistavat tietyn elämäntyylin että markkinoivat sitä. Aikaa säästyy, mutta mihin?

 

Nälkäisten avuksi

Noin joka seitsemäs ihminen maailmassa on tätä nykyä nälkäinen.

Miten saada riittävä ja ravitseva ruoka tuotetuksi, kun väestö kasvaa ja kulutustottumukset globaalisti muuttuvat? Ilmastonmuutos luo lisähaasteita.

Ruoan, rehun, kuidun ja bioenergian tarjonta ei ole kyennyt vastaamaan kasvavaan kysyntään. Seurauksena on ollut maailmanmarkkinahintojen nopeaa nousua.

Maailman ruokamarkkinoilla peruselintarvikkeiden hinnan nousu iskee pahimmin köyhimpiin maihin ja köyhimpiin kuluttajiin. Esimerkiksi kehitysmaiden pienviljelijöitä se harvoin hyödyttää, sillä suuri osa tuotannosta menee omaan kulutukseen eikä välttämättä edes riitä koko vuodeksi.

Ruokaturvan toteutuminen edellyttää, että ruokaa on sekä saatavilla että ihmisillä on mahdollisuus hankkia sitä käyttöönsä.

Suomi on mukana kansainvälisen ruokaturvan kehittämisessä. Kahden- ja monenvälisissä yhteistyöhankkeissa tähdätään maaseudun kehittämiseen ja köyhän väestön kohtaamien riskien alentamiseen. Toinen tärkeä suunta on varastotappioiden ja ruokahävikin vähentäminen sekä tuottavuuden parantaminen maataloustutkimukseen ja kasvinjalostuksen avulla.

Nuori mies tarvitsee ruokaa

Suomalainen Lauri Nenonen ja namibialainen Elia Haufiku pitivät elokuun kolmannella viikolla ruokapäiväkirjaa yhtenä arkipäivänä ja sunnuntaina.

 

Lauri Nenonen on 18-vuotias abiturientti Imatralta. Lukion rinnalla päiväjärjestyksen säätää urheilu: Laurin lajeja ovat suunnistus ja hiihtosuunnistus, jossa hän on Suomen mestaruuksien lisäksi voittanut nuorten EM-kultaa.

”Koulu, harjoittelu, kaverit – siinä suunnilleen harrastukset. Kirjoitukset alkavat syyskuun lopussa.”

Tiistaina, 16.8.

Aamupala kello 9: kaksi palaa rieskaa lauantaimakkaralla ja lasi 4:n hedelmän mehua.

Lounas kello 11.30: spagettia jauhelihakastikkeella, porkkana-kaaliraastetta, 2 lasia rasvatonta maitoa, (kouluruoka).

Välipala kello 14: kaksi ruisleipäpalaa lauantaimakkaralla ja lasi 4:n hedelmän mehua.

Treenien yhteydessä kello 16.30: litra H30 pro urheilujuomaa.

Treenien jälkeen kello 18: pala rieskaa.

Iltaruoka kello 19: kolme perunaa, poro-porkkanakastiketta, 3 lasia maitoa, kurkku-tomaatti-fetajuustosalaattia.

Iltapala kello 22: pala mustikkapiirakkaa ja lasi rasvatonta maitoa.

Sunnuntaina, 21.8.

Aamupala kello 12: kaksi ruisleipäpalaa kinkulla ja lasi maitoa.

Iltapäivän aikana: 0,33 l Blue Crystal urheilujuomaa.

Lounas kello 16: jauhelihalasagnea, mandariini-leipäjuustosalaattia, 2 lasia maitoa.

Illansuussa: Mars-patukka, Dajm-jäätelöä, lasi jaffaa.

Iltaruoka kello 20: nakkimunakas ja lasi maitoa.

”Sunnuntai oli kilpailujen jälkeinen päivä, jolloin nukuin pitkään enkä tehnyt fyysisesti mitään kovin rasittavaa. Viikonloppuisin en useinkaan syö kahta ateriaa, koska nukun pidempään, mutta viikolla syön aina kouluruoan, ilman sitä ei jaksa. Enimmäkseen syön liharuokaa, mutta koulussa on kerran viikossa kalaa ja kotona vähän useammin. Urheilujuomia en normaalisti juo, mutta nyt oli sattunut jäämään kisareissulta yli. Lempiruokaani on makaroniruoka, lasagne tai spagetti vaikka pekonikastikkeella.”

Elia Haufiku, 23 on kotoisin Pohjois-Namibiasta, Ohangwenan alueelta Eemboon kylästä. Hän opiskelee julkishallintoa ammattikorkeakoulussa Windhoekissa.

”Seuraan mielelläni, mitä kotiseudullani ja maailmassa tapahtuu. Itse asiassa päivittäisestä oppimisestani 95 prosenttia tapahtuu luokkahuoneen ulkopuolella keskusteluissa muiden opiskelijoiden ja opettajien kanssa kampusalueella. Harrastuksiani ovat lukeminen, ystävät ja matkustelu.”

Keskiviikkona, 17.8.

Aamiainen kello 6: kupillinen (5 dl) kotitekoista juomaa Oshikundua, jossa on hirssi- ja durrajauhoa, vettä ja sokeria.

Lounas kello 13: fat cake, vähän makeisia, purukumi.

Illallinen kello 22.20: hirssipuuroa eli Mahangua (noin 1 kg), villipinaattia (750 ml) , kupillinen (5 dl) Oshikundua.

Sunnuntaina, 21.8.

Aamiainen kello 8.10: kupillinen kahvia.

Lounas kello 14.45: Mahangu-hirssipuuroa (noin 1 kg), villipinaattia (750 ml).

Illallinen kello 20.30: Mahangu-hirssipuuroa (noin 1 kg), puolikas Snoek-kala, kupillinen kahvia.

”Ateriani valmistaa veljeni vaimo. En oikein koskaan syö tarpeeksi vaan pari tuntia aterian jälkeen minulla on jo nälkä. Minunlaiseni nuori mies tarvitsisi kunnon ruokaa jaksaakseen tehdä kaiken sen, mitä päivään kuuluu. Syön vain kotona, koulupäivän aikana saattaa mennä kellon ympäri ilman mitään syötävää. Kampuksella olisi kyllä ruokakioski, mutta minulla ei yleensä ole rahaa ruoan ostamiseen. Lempiruokaani ovat riisi, liha ja kana, hirssi- ja maissipuuro sekä Oshikundu.”

TEKSTI ERJA-OUTI HEINO

KUVITUS SEESA LIPPO

(Kehitys-Utveckling 3.2011)

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Päivitetty 23.9.2011


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Ulkoasiainministeriö 2006 | Tietoa palvelusta | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi