Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Vähemmän virallista - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Julkaisut: Kehitys-Utveckling / Artikkelit

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna
Uutiset, 10.3.2010

TYÖLLÄ KEHITYSTÄ

Vähemmän virallista

Valtaosa maailman ihmisistä tekee epävirallista työtä ilman työsopimusta, veronmaksua ja eläketurvaa. Jotain olisi keksittävä, jotta myös köyhien maiden julkinen talous hyötyisi.  

Aina kun puhutaan köyhyyden vähentämisestä, pitäisi puhua ihmisten työstä eli siitä, miten maailman ihmisten enemmistö hankkii toimeentulonsa.

Näin sanoo tutkija, kauppatieteen tohtori Kent Wilska. Hänen mielestään sanaa ”työ” saa monesti turhaan etsiä kehityspoliittisista ohjelmapapereista. Puhutaan investoinneista, sektoreista ja klustereista tai sitten työllisyydestä ja työttömyydestä sosiaalisina haasteina.

”Joku sen duunin aina tekee, jolla talous saadaan vahvistumaan”, Wilska muistuttaa.

Arkisen työn todellisuus on monenkirjava. Maailman ihmisten enemmistö tekee epävirallista työtä, jossa ei ole pysyviä työsopimuksia, kiinteitä kuukausipalkkoja, vuosilomia eikä eläketurvaa. Monet heistä elävät muutenkin yhteiskuntiensa ulkopuolella.

Ulkoministeriön virkamies Wilska jakaa epävirallisen työn karkeasti kahtia.

Etenkin köyhimmissä maissa epävirallinen työ tarkoittaa usein sitä, että ihmiset työllistävät itsensä esimerkiksi katukauppiaina, kuskeina ja jätteiden kerääjinä. He saattavat myös työskennellä sukulaisten tai perheenjäsenten epävirallisissa yrityksissä.

Työstä ei yleensä makseta veroa, yrityksiä ei ole rekisteröity eikä niissä pidetä virallista kirjanpitoa. Myöskään sosiaali- tai eläketurvaa ei kerry.

Vauraammissa maissa epävirallinen työ on usein palkkatyötä, jota tehdään paikallisen työlainsäädännön ja kansainvälisten sopimusten ulkopuolella tai niitä selkeästi rikkoen. Kyse voi olla tehdastyöstä, kotitalouksien palvelusväestä tai yrityksille kotona tehtävästä teollisesta työstä, kuten ompelusta.

Työntekijöillä ei yleensä ole työsopimusta, sairaus- tai eläketurvaa, järjestäytymisoikeutta tai työsuojelua. Myös näissä työsuhteissa valtio jää usein ilman verotuloja, eikä työntekijä toisaalta ole oikeutettu yhteiskunnan mahdollisesti tarjoamiin etuihin.

Talouden kivijalka?

Kehityspolitiikassa epävirallista työtä on totuttu pitämään ongelmana, koska siitä ei kerätä veroja, eikä valtio saa rahaa kipeästi kaivattujen peruspalveluiden tuottamiseen. Silpputyöläisten palkka ei riitä elämiseen ja työolot ovat kaukana siitä, mitä vauraassa pohjoisessa on totuttu pitämään säällisenä ja mihin hallitukset ovat parin sadan ILOn sopimuksen kautta sitoutuneet.

Kent Wilskan mielestä epävirallista työtä ei silti pidä nähdä pelkästään ongelmana tai väliaikaisena ilmiönä, josta pitää pyrkiä mahdollisimman nopeasti eroon. Erityisesti tämä pätee itse itsensä työllistävien ihmisten valtaviin joukkoihin köyhimmissä maissa.

Wilska muistuttaa, että epävirallisen työn huikea kirjo voi tarjota työntekijöille myös itsenäisyyttä, omanarvontuntoa ja vapautta.

”Omalla luovuudella ja yritteliäisyydellä hankittu palkka ja työolot voivat olla paremmat kuin sopimuksin säännellyssä työssä hikipajassa”, hän sanoo.

Monesti epävirallisen työn hyötyjiä ovat naiset, joille ei välttämättä ole tarjolla ”virallisia” työmahdollisuuksia. Heille ompelutyö tai pienimuotoinen kaupankäynti voi tarjota mahdollisuuden taloudelliseen riippumattomuuteen ja tilaisuuden päättää itse omista asioistaan.

On myös selvää, että monissa maissa rönsyävä, monimuotoinen epävirallinen talous kannattelee isoa osaa kansantaloudesta. Intiassa sen osuudeksi on arvioitu noin 40 prosenttia kansantuotteesta, Ghanassa jopa liki 60 prosenttia.

Oma työ kunniaan

Epävirallisen työn käsite syntyi 1970-luvulla. Silloin ajateltiin, että talouskasvu muuttaisi kehitysmaiden talouden, yhteiskunnan ja työelämän pikkuhiljaa vauraan pohjoisen mallin mukaiseksi. Epävirallinen työ hiipuisi pois ja tilalle astuisi säännellyn työn maailma sosiaaliturvajärjestelmineen ja pysyvine työsuhteineen.

Näin ei ole käynyt, vaan epävirallisen talouden kasvu jatkuu.

”Silti hämmästyttävän moni hallitus uskoo yhä, että epävirallinen työ on välivaihe, ja kehitys etenee vääjäämättä kohti pohjoista hyvinvointia. Tästä uskomuksesta pitäisi päästä eroon. Jos tätä ei tajuta, tehdään politiikkaa, joka ei auta poistamaan köyhyyttä”, Kent Wilska sanoo.

Tällä hetkellä monet hallitukset rajoittavat epävirallista mikroyrittäjyyttä. Katukauppiaita häädetään sen sijaan, että oma-aloitteista työllistymistä tuettaisiin ja helpotettaisiin. Keinot, joilla ihmisjoukkojen toimeentulokamppailua voisi helpottaa, eivät ole rakettitiedettä.

”Luvalliset markkinapaikat, joissa on jäte- ja vesihuolto, pankkitilin avaamisen helpottaminen, korruption kitkeminen...”, Wilska luettelee.

Mutta kuka puhuisi epävirallisten yrittäjien puolesta? Perinteisellä ammattiyhdistysliikkeellä on kehitysmaissa kädet täynnä, kun se yrittää turvata palkkatyöläisten minimioikeudet. Sopimuksia ja säädöksiä on hyllymetreittäin, mutta ILOn ja ay-liikkeen ponnistelut näyttävät lähinnä viivytystaistelulta.

”Ay-liike tulee työn muutoksen suhteen jälkijunassa. Sen pitäisi uudistua merkittävästi ja tavallaan palata juurilleen puolustamaan kaikkein heikoimmassa neuvotteluasemassa olevia. Uskon, että sen painoarvosta ja osaamisesta olisi hyötyä tässäkin”, Wilska sanoo.

Ensimmäiset esimerkit epävirallisten mikroyrittäjien omasta järjestäytymisestä ovat olemassa. Ne ovat kansalaisjärjestöjä, osuuskuntia ja verkostoja, joiden tyypillinen neuvottelukumppani on ison työnantajan sijaan valtion tai kaupungin virkamies.

Useassa maassa toimiva Street Net kampanjoi muun muassa uhanalaisten ja tuhansille kauppiaille elintärkeiden kauppapaikkojen säilyttämiseksi miljoonakaupungeissa. Thaimaalainen Thai Labour Campaign taas on arvostellut esimerkiksi Suomeen lähtevien marjanpoimijoiden kohtelua.

Ensin tulot, sitten verot

Pitkän aikavälin jättimäinen tavoite on, miten epävirallinen talous hyödyttäisi myös köyhien maiden julkista taloutta eli palvelisi terveydenhuollon, koulutuksen ja sosiaaliturvan kehittämistä.

Kent Wilskan mielestä ensin pitäisi kuitenkin helpottaa eri tavoin pientä, omaehtoista yritystoimintaa, jonka avulla talous kokonaisuutena vahvistuisi.

”Sille kansalaisten enemmistölle, joka elää kädestä suuhun, on vaikea mennä asettamaan isoa määrää uusia maksuja, vaikka samalla luvattaisiin uusia palveluita joskus tulevaisuudessa.”

Köyhän enemmistön arki pitäisi Wilskan mielestä ottaa huomioon myös hallitusten välisessä kehityspolitiikassa. Politiikkaohjelmissa saatetaan hehkuttaa mikroyrittäjyyttä, mutta näistä puheista on pitkä matka todellisuuteen, jossa poliisit pieksevät katukauppiaita tai maalta muuttanut siirtotyöläinen ei voi virallisesti omistaa yritystään.

Juuri näistä asioista hallitusten pitäisi puhua, mutta sen sijaan kehityspolitiikassa keskitytään kapean kansallisen yrityssektorin tai kansainvälisten firmojen toimintaedellytysten parantamiseen.

”Käytännössä nämä edustavat usein hyvin pientä osaa koko taloudesta”, Wilska muistuttaa.

”Epävirallinen työ on mittakaavaltaan valtava ilmiö. Se pitää ottaa paljon nykyistä vakavammin.”

 

Noora Jokinen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

 

Mikä työtä liikuttaa?

  • Kauppapolitiikka. Maailman kauppajärjestö WTO tekee työtä kansainvälisen kaupan vapauttamiseksi. Tuotteiden ja palveluiden liikkumista ja kauppaa säännellään myös valtioiden kahdenvälisillä sopimuksilla.
  • Työolot. Kansainvälinen työjärjestö ILO säätelee sopimuksillaan yksittäisen työntekijän oikeuksien toteutumista. ILOn yleissopimukset ovat sitovia sen jälkeen, kun valtio on ne ratifioinut. Valvonta on vaikeaa, sillä sanktioita on vähän.
  • Työvoiman saatavuus. Vuonna 1950 työikäisiä maailmassa oli 1,5 miljardia, vuonna 2005 jo 4,2 miljardia. Maapallon väestöstä lähes kolmannes on lapsia. Kehitysmaiden lasten suuri määrä pitää huolen siitä, että työikäisten määrä kasvaa.
  • Väestön ikärakenne. Kehitysmaissa väestö on nuorta, teollisuusmaissa ikääntyvää. Etenkin Aasia on suuri työvoimareservi, sillä siellä asuu paljon enemmän työikäisiä kuin muissa maanosissa yhteensä. Yksin Kiinassa työikäisiä on yli 700 miljoonaa.
  • Työn hinta. Monet kehittyvät taloudet kilpailevat työpaikoista tarjoamalla halpaa työvoimaa ja alempia työvoimakustannuksia. Teollisuusmaissa tilanne on yleensä päinvastainen. Kun työntekijöiden oikeuksia säädellään, kustannukset kasvavat.
  • Raaka-aineiden saatavuus ja hinta. Kansantalouksien kehityksen ja työn liikkuvuuden kannalta ratkaisevaa on, jalostetaanko raaka-aineet tuottajamaassa vai myydäänkö ne sellaisenaan eteenpäin.
  • Tuotteiden kysyntä. Monien kulutustavaroiden ja teknisten laitteiden valmistus siirtyy kysynnän perässä uusille alueille. Elintason nousu esimerkiksi Aasiassa on luonut valtavia uusia markkinoita. Vain pieni osa tuotannosta päätyy teollisuusmaiden kuluttajille.
  • Infrastruktuuri. Suuret sijoitukset vaativat riittävää yhteiskunnallista vakautta ja ennustettavia pelisääntöjä. Myös toimivat kuljetus- ja tietoyhteydet, selkeä lainsäädäntö ja hyvä hallinto edistävät investointihaluja.
  • Erikoistuminen. Vaativa teollisuustuotanto voi menestyä vain siellä, missä osaaminen on riittävää. Myös palveluita ostetaan ja myydään yhä useammin yli kansallisten rajojen. Niiden menestyksessä laatu on keskeinen tekijä.
  • Työvoiman koulutustaso. Erikoistuminen ja laatu vaativat työvoimalta monipuolisia tietoja ja taitoja, teknisestä osaamisesta vuorovaikutus- ja kielitaitoon.
  • Innovaatiot. Uutta työtä ja vaurautta syntyy sinne, missä on ideoita. Tuotekehitys, tutkimus ja suunnittelu työllistävät siellä, missä väestön koulutustaso on korkea.
  • Suuret globaalit muutokset, kuten ilmastonmuutos, ruoka- ja energiakriisi. Niiden vaikutuksista työn muutokseen ja ihmisten liikkuvuuteen tiedetään vielä vähän. Ne saattavat muuttaa työn maailmankarttaa ratkaisevasti. 

 

(Kehitys-Utveckling 1.2010)

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Päivitetty 5.3.2010


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Ulkoasiainministeriö 2006 | Tietoa palvelusta | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi