Voisiko konfliktialueilta kantautua Suomeen muutakin ääntä kuin pommin pauketta? Kysymystä pohdittiin viime viikolla Helsingissä suomalaisille toimittajille järjestetyssä seminaarissa.
Kriisiraportointi on usein dramaattista ja kerronnaltaan kärjistävää. Kiistan osapuolten vastakkainasettelu jämäköittää tekstiä, samoin politiikkojen ja sotilaiden suora puhe. Siviiliuhrien kokemukset taas vetoavat tunteisiin ja viestivät inhimillisestä kärsimysnäytelmästä.
”Afganistanista kertovat uutiset ovat kieltämättä kovin pommikeskeisiä”, tunnusti Kabulista skypellä tavoitettu Susanna Inkinen, joka työskentelee afganistanilaisia toimittajia kouluttavassa International Media Support -järjestössä.
”Toisenlaisten aiheiden läpimeno vaatisi asennemuutosta suomalaisessa mediassa.”
Inkinen kertoi, että monet afganistanilaiset ovat ammattitaitoisia journalisteja, joiden ajatuksiin voi tutustua esimerkiksi lukuisissa blogeissa. Osa ulkomaisista televisioyhtiöistä tekee myös yhteistyötä paikallisten toimittajien kanssa.
Myös europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen (kok) kaipasi kriiseistä erilaisia, niin sanottuja hiljaista tarinoita. Niillä hän viittasi erityisesti kertomuksiin ajasta ennen ja jälkeen konfliktien: mitä tapahtuu, kun kriisi äityy väkivallaksi tai ihmiset selviytyvät sodan ja rauhan välitilassa?
”Hiljaisten tarinoiden tuottaminen ei ole kuitenkaan helppoa, sillä toimijoiden määrittäminen ei ole yksinkertaista.”
Pietikäinen vertasikin kehitysyhteistyön aikaansaannoksista kertomista suomalaisen hyvinvointijärjestelmän synnyn selvittämiseen.
”Kuka teki mitä ja kenelle kunnia kuuluu?”
Toimittaja Helena Laatio MTV3:sta puolestaan muistutti, että monet toimittajat haluaisivat kertoa niin sanottuja hiljaisia tarinoita konflikteista ja myös kehitysyhteistyöstä. Heidän toiveitaan ei vain kuunnella toimitusten johdossa.
”Kriisialueille lähteminen on myös kallista ja vaarallista. Esimerkiksi Afganistaniin eivät lähde kuin kaikkein rämäpäisimmät toimittajat”, hän sanoi.
Seminaarissa pohdittiin myös paikallisen median roolia konflikteissa. Journalistiliiton asiamies Juha Rekola korosti erityisesti tiedotusvälineiden riippumattomuutta ja monipuolisuutta.
”Media voi aktiivisesti kärjistää konfliktia tai tukea väkivallatonta ratkaisua.”
Lisäksi hän muistutti toimittajan ammatin vaarallisuudesta: vuosina 1996−2006 työtehtävissä kuoli noin tuhat toimittajaa, joista valtaosa surmattiin kotimaassaan rauhan aikana. Silti vain runsas kymmenen prosenttia kuolemantapauksista johti oikeustoimiin.
”Journalistin tappaminen näyttää olevan helppo tapa päästä eroon kiusallisesta julkisuudesta”, Rekola totesi.
Toimittaja Salla Nazarenko kertoi puolestaan paikallisten toimittajien verkottumisen tärkeydestä. Erityisen kiireellistä se on entisen Neuvostoliiton alueella, jossa eri kansallisten ryhmien välinen vihapuhe yllyttää jatkuvasti väkivaltaan.
Nazarenko itse oli Georgiassa kouluttamassa etelä- ja pohjoiskaukasialaisia toimittajia juuri ennen kesällä 2008 syttynyttä sotaa.
”Entisen Neuvostoliiton alueella kasvaa nyt toimittajasukupolvi, joka ei koskaan ole ollut tekemisissä naapurimaidensa kollegoiden kanssa. Aiemmin georgialaiset, azerit ja armenialaiset tiesivät sentään jotenkin toisensa”, hän totesi.
Journalistit ja kriisit -seminaarin järjestivät Journalistiliitto, Viestintä ja kehitys -säätiö VIKES, Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkosto KATU ja sisäasiainministeriö.
Tiina Kirkas
Jaa kirjanmerkki