Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Kohtaus kylmästä sodasta - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Maat: Uutiset maittain A-Z

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna
Uutiset, 3.6.2009

ITÄ, LÄNSI JA ETELÄ

Kohtaus kylmästä sodasta

Yli 50 000 afrikkalaista opiskeli stipendin turvin Neuvostoliitossa, ja tuhannet muualla rautaesiripun takana. Monen elämä muuttui kertaheitolla. Mosambikilainen José Dias on yksi heistä.

”Se oli elämäni paras päivä”, José dos Santos Dias Mohamede sanoo ja esittelee kannettavalta tietokoneeltaan ylpeänä kuvia Santiago de Cubasta, josta hän on juuri palannut.

On painostavan kuuma lauantaiaamu Pohjois-Mosambikin Pembassa. Dias on tullut yllättäen kaupungin rannanpuolelle antamaan haastattelua, jota on yritetty sopia viikkokausia.

Solakkaa, tuimakatseista miestä kutsutaan Pembassa yleisesti sukunimellä: Hän on vain Dias. Juhlissa ja kuppiloissa hänet tunnetaan lukuisia kieliä taitavana seurapiirinerona, virallisemmissa ympyröissä lahjomattomana periaatteen miehenä, jonka ansiosta Quirimbasin kansallispuiston varastot täyttyvät takavarikoidusta norsunluusta ja laittomasti kaadetusta jalopuusta.

Kaikki Pembassa tuntevat Diasin, mutta vain harvat tietävät, kuinka pitkä ja mutkainen tie on vienyt hänet johtamaan 500 000 hehtaarin kansallispuistoa.

Viime tammikuu Kuubassa oli hänen elämänsä parasta aikaa. Silloin hän tapasi kuubalaisen vaimonsa, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaantoista vuoteen. He tutustuivat 1980-luvulla Neuvostoliitossa, jossa Dias opiskeli MiG-hävittäjälentäjäksi.

Dias on nyt 45-vuotias. Hän varmistaa kahteen kertaan, että kaikki varmasti tulee kirjattua muistiin, ja alkaa kertoa elämästään.

Kylmä sota afrikkalaisista mielistä

”Vuonna 1985 sain Mosambikin puolustusministeriön kautta stipendin lähteä opiskelemaan Neuvostoliitoon”, José Dias kertoo. Hän oli tuolloin 22-vuotias ja sotaväessä.

Mosambik kävi ulkovaltojen rahoittamaa sisällissotaa yhdellä monista kylmän sodan sivunäyttämöistä. Stipendi Neuvostoliitoon oli Diasille hyvä mahdollisuus, sillä vaikka muitakin stipendiohjelmia oli, Neuvostoliitossa opiskeleminen oli edullisempaa kuin lännessä.

MiG-hävittäjälentäjäksi haluavalla ei vaihtoehtoja edes ollut, sillä Mosambikin MiGien alkuperämaa määräsi suunnan.

Yhdysvaltalainen tutkija Peter Pham arvioi, että Neuvostoliitossa opiskeli noin 50 000 afrikkalaista. Heidän joukossaan olivat tulevat valtionpäämiehet José Eduardo dos Santos Angolasta, Amadou Toumani Touré Malista ja Thabo Mbeki Etelä-Afrikasta. Nuorissa valtioissa yliopistoja oli vähän, eikä Mosambikistakaan löytynyt montaa korkeasti koulutettua. Portugalilaiset siirtomaaisännät olivat pitäneet huolta siitä, että korkeakoulujen ovet olivat ahtaat.

”Ei ollut osaajia. Valtion yrityksiä johtivat palkintovirkoina entiset sotilaat, jotka eivät osanneet muuta kuin sotia ja ehkä viljellä maata”, Dias sanoo.

Hiljattain itsenäistyneiden Afrikan valtioiden tukemisesta kilpailtiin kylmän sodan vuosina siinä kuin kaikesta muustakin. Suurvalloille oli tärkeää levittää omaa vaikutusvaltaansa siinä määrin, että brittiläinen koulutuksen asiantuntija Sir Eric Ashby kutsui Afrikan opetussektorin kilpavarustelua stipendi-invaasioksi jo 1960-luvulla.

Kyynisesti voi ajatella, ettei sota afrikkalaisista mielistä paljon poikennut brittien vanhasta reseptistä käyttää koulutusta kolonisaation välineenä. Toisaalta hiukan ylimielisesti tiedostettiin velvollisuus sivistää, toisaalta laskettiin, että oikeanlaisella koulutuksella saadaan kuuliaisia alamaisia, kapitalisteja tai kommunisteja. Propagandaa riitti, muttei se tunnu Diasia haittaavan.

”Tietysti meillä oli teknisten alojen lisäksi poliittiset tunnit. Marxismin teoriat ja muut. Ei niitä sellaisessa systeemissä voinut välttää.”

Stipendiohjelmat kuuluivat myös kehitysavun alkuvuosikymmenten työkalupakkiin. Suomeenkin tuli joitain kymmeniä kehitysmaiden opiskelijoita Ylioppilaiden kansainvälisen avun ja myöhemmin Suomen ylioppilaskuntien liiton stipendeillä.

Dias vietti ensimmäisen vuotensa kielikurssilla Kraznodarissa Mustanmeren tietämillä. Sieltä hän siirtyi Frunzen kaupunkiin Kirgisiaan, nykyiseen Bishkekiin, jossa MiG-lentäjät opiskelivat. Hän ymmärsi kuitenkin pian, ettei sota kotimaassa kestä ikuisesti, ja haki siirtoa Kazakstaniin eläinlääketieteelliseen tiedekuntaan Alma-Atan kaupunkiin. Se tunnetaan nykyisin Almatyna.

”Mosambikin puolustusministeriö tarvitsi sotilaiden lisäksi siviilejä, tässä tapauksessa eläinlääkäriä karjankasvatukseen, jotta sotilailla olisi ruokaa", Dias selittää.

"Siirto onnistui, ja hyvä niin, sillä nykyään ei ole MiGejä. Hävittäjälentäjä niin kuin minä ei voi lentää matkustajakoneita ilman lisäkoulutusta. Monet silloiset opiskelutoverini istuvat nykyään Nampulan baareissa ja vain juovat aamusta iltaan.”

Kylmää ja köyhää

Elämä Kazakstanin vuoristoseudulla oli afrikkalaisille karua ja kylmää, mutta Neuvostoliitossa moni asia näytti olevan paremmin kuin kotona.

”Silloin Mosambikissa kaikki myytiin kortilla, pitkälti niin kuin Kuubassa nykyään, ja Neuvostoliitossa kaupoissa oli kaikkea. Mutta piru, että oli kylmä. Etenkin korvat, nenä ja kädet palelivat. Tilkitsimme paperilla ikkunat ja ovensuut, ja ostimme sähkölämmittimet rakennustyömaalta saaduilla rahoilla”, José Dias kertoo.

Hänen sosiaalinen piirinsä muodostui muista ulkomaisista opiskelijoista: mongolialaisista, afganistanilaisista, kuubalaisista ja etenkin toisista afrikkalaisista.

”Opin aika pian puhumaan ranskaa, sillä Alma-Atassa oli paljon länsiafrikkalaisia outoine kielineen ja tapoineen. Huonetoverinani oli pitkään malilainen mies, jolta opin muun muassa, että kananpoika voidaan pestä saippualla."

Mosambikilaiset olivat köyhiä opiskelijoiden joukossa. He saivat pienen taskurahan Mosambikin valtiolta ruplina toisin kuin monet, jotka hakivat lähetystöistään dollareita.

”Angolalaisilla ja libyalaisilla esimerkiksi oli hyvin rahaa. Angolalaiset saivat 900 Yhdysvaltojen dollaria kuussa valtioltaan, ja se oli hirvittävän paljon silloin Neuvostoliitossa. Osa osti jopa auton”, Dias muistelee.

”Me, etiopialaiset, laot, kambodžalaiset, tšadilaiset ja malawilaiset olimme köyhimpiä. Me kävimme rakennustyömailla ja myimme pulloja, ja kokkasimme aina itse ruokamme.”

Uutta ja vanhaa rasismia

1980-luvulla länsilehdet kauhistelivat rasismia, jonka kohteeksi ulkomaalaiset Neuvostoliitossa joutuivat. Se oli kuitenkin José Diasin mukaan ymmärrettävä pikkujuttu. Monet unohtavat, millaista rasismia Dias ja muut afrikkalaiset kokevat kotimaassaan edelleen.

”Ymmärrän venäläisten ja kazakkien rasismin. Alma-Ata oli hyvin kaukana Moskovasta, ja harvat ulkomaalaiset olivat matkustaneet sinne”, Dias sanoo.

”Rasismi ei ollut niin pahaa kuin Etelä-Afrikassa on nykyään. Valkoiset täällä, afrikaanerit lähinnä, ovat vuosisatoja asuneet mustan enemmistön kanssa, ja silti...” Dias vaikenee miettimään.

”Jopa he, jotka ovat täällä Pembassa, eivät muista sitä, että he asuvat ja käyvät töissä meidän maassamme. He tuntuvat ajattelevan, että koko Afrikan manner kuuluu heille.”

Kazakstanista Dias muistaa lapset ja vanhukset

"He olivat hauskoja. He kyselivät ja ihmettelivät. Joskus me pilailimme heidän kustannuksellaan, ja yksikin ystäväni vastasi, että kyllä me asumme puissa, ja se teidän suurlähettiläänne myös, se asuu yhdessä korkeimmista puista Maputossa”, hän nauraa ja venyttää kätensä kuvaamaan korkeaa puuta.

”Minulla oli monta vanhusta ystävinä Kazakstanissa. He kertoivat tarinoita toisesta maailmansodasta, kuten siitä, kuinka he olivat sotineet Hitleriä vastaan.”

Myös valtio oli tarkkana ulkomaalaisten turmiollisesta vaikutuksesta. Ulkomaalaisilta otettiin hiv-testi terveystarkastuksessa joka vuosi. Jos testin tulos oli positiivinen, opiskelija passitettiin lennolle Moskovaan ja sitä kautta kotiin.

Nuoret naiset tykkäsivät

”Tytöt pitivät meistä mosambikilaisista, sillä me käyttäydyimme hyvin", José Dias kertoo.

"Monet muut olivat aggressiivisia. Kerran esimerkiksi näin bussissa, kun paikallinen lapsi tuli uteliaana koskettamaan erään nigerialaisen ihoa. Mies suuttui ja löi lapsen äitiä!”

Paikalliset nuoret miehet eivät pitäneet huomiosta, jota tummat tulokkaat saivat. Diasin mukaan paikallisten tyttöjen tapaileminen oli vaarallista etenkin viikonloppuisin. Jotkut hakattiin sairaalakuntoon, ja välillä joku kuolikin.

”Ja ne tytöt. Kauniit ja hyvät kazakkitytöt”, Dias huokaa.

”Heidät eristettiin yhteiskunnasta. Eivät he huoria olleet, mutta niin heitä kohdeltiin, jos he olivat ulkomaalaisten kanssa.”

Dias joutui tappeluun vain kerran. Hampaanjäljet kämmenselässä näyttävät tänään pieniltä, kuin lapsen puremalta. Mutta puremasta onkin jo melkein pari vuosikymmentä.

"Kun kerran lähdin ulos paikallisen naisen kanssa, kolme miestä tuli perässä. On hyvin vaikeaa tapella jäisellä maalla kolmea vastaan. Yksi pojista sai kädestäni kiinni, puri ja veti nahat siitä. Onneksi meillä oli koodi, että jos jonkun kimppuun käytiin, niin huudettiin 'Africa!' ja kaikki tulivat apuun”, hän kertoo.

”Muutaman vuoden jälkeen aloin jo olla osa yhteiskuntaa. Kävin usein talvivaatteissa paikallisesta, sillä osa mongolialaisista ja kaukasuslaisista on tummempia kuin minä. Mutta kun diskossa otti palttoon pois, ei ulkomaalaisuutta voinut peittää, ja paikalliset miehet tuijottivat."

Järjestelmän vangit

Aluksi kazakstanilaiset koettivat sekoittaa ulkomaiset opiskelijat paikallisten kanssa. José Dias jakoi huoneen ensin kazakin kanssa. Ongelmilta seurustelusuhteiden kanssa ei silti vältytty.

”Jos olisin koettanut viedä paikallista tyttöä huoneeseen, huonetoveri olisi ilmoittanut siitä viranomaisille ja tytön suvulle. Sitten me saimmekin alkaa valita kenen kanssa asuimme, joten asuin malilaisen kanssa vuoteen 1988 asti. Sinä vuonna menin virallisesti naimisiin, ja sain muuttaa Cessyn kanssa yhteen."

Cessy eli Ana Cecilia Hardy Medina oli kuubalaisneito, joka opiskeli metallurgiaa ja sai nuoren Diasin hylkäämään seikkailut venäläisten ja kazakkityttöjen kanssa.

Mutta avio-onnea kesti vain pari vuotta, sillä Ana Cecilian oli palattava Kuubaan vuonna 1990. Stipendiaattien, niin Diasin kuin Ana Ceciliankin, oli pakko työskennellä valtion leivissä kaksi vuotta valmistumisensa jälkeen.

”Olisin halunnut, että hän olisi jäänyt. Minulla oli vielä kaksi vuotta opintoja jäljellä”, Dias muistelee surullisena. Cessy oli lähtiessään seitsemännellä kuukaudella raskaana.

”Vuonna 1992 minun oli palattava Maputoon. Ilmoittauduin puolustusministeriön maa- ja kalatalousosastolle, mutta siellä sanottiin, ettei eläinlääkäreille ollut enää töitä. Sisällissodassa karja oli tuhottu, ja sotakin oli jo loppunut, joten ei ollut enää joukkoja ruokittavana.”

Mosambik vyöryi pyörremyrskyn lailla kohti markkinataloutta, eikä valtio enää taannut työtä koulutetuillekaan nuorille.

”Lähettelin ansioluetteloni ja kirjeitä kaikkialle, instituutteihin ja ministeriöihin. Yli kaksi vuotta ajoin pikkubussia Maputosta Macian kuntaan. Kirjoittelin kirjeitä Kuubaan vaimolleni, joka halusi tulla Mosambikiin. Selitin, ettei rahaa ollut, eikä töitäkään. Oli parempi, että he odottaisivat.”

Paluupostissa Dias näki valokuvia pojastaan Jessestä.

”Vuonna 1995 näin lehti-ilmoituksen tarkastus- ja normalisointi-instituutista, jossa he etsivät eläinlääkäriä laadunvalvontaosastolle. Ehdin olla töissä muutaman kuukauden, ja minua oltiin lähettämässä Ruotsiin täydennyskoulutukseen, mutta sain puhelun maatalousministeriöstä. Minut oli nimitetty Cabo Delgadon provinssin metsä- ja villieläinhallituksen johtajaksi. Minulla oli kuukausi aikaa ilmoittautua Pemban kaupungissa, muuten menettäisin työn”, Dias kertoo.

Hän työskenteli seitsemän vuotta villieläinyksikön johdossa. Vuonna 1997 hän vietti vuoden Tansaniassa jatkokoulutuksessa ja teki jatkotutkinnon riistanhoidossa.

Vuonna 2002 Quirimbasin kansallispuisto perustettiin, ja Dias siirtyi matkailuministeriön puolelle puistonvartioinnin johtajaksi. Viiden vuoden kuluttua puistonjohtaja menehtyi, ja viime vuoden helmikuussa Dias nimitettiin hänen paikalleen.

Työt ovat vieneet Diasin Etelä-Afrikkaan, Malawiin, Namibiaan, Swazimaahan, Tansaniaan ja Zimbabween. Hän on esitelmöinyt Mosambikin luonnosta ja sen suojelusta myös Espanjassa ja Kiinassa.

Diasin yhteydenpito Kuubaan väheni vuosien varrella ja loppui kokonaan vuosia sitten. Uusi avopuoliso löytyi Mosambikista, ja toinen poikakin syntyi.

Ana Cecilia Hardy Medina kuvitteli miehensä kuolleen Afrikan sodissa. Hänkin löysi uuden puolison. Ana Cecilian ja Diasin avioliittoa ei koskaan purettu, ja Ana Cecilia pitää edelleen Diasin sormusta.

Poika Karibialla

Viime vuoden lopulla José Dias päätti, että liian monta vuotta on kulunut ja liian monta tarinaa kerrottu Pemban baareissa lähes aikuisesta pojasta, joka elää kaukana Karibialla.

Esimies myönsi lomaa, ja johtajan palkalla sai liputkin ostettua. Dias lähti Maputosta Johannesburgin ja Pariisin kautta Havannaan, osviittana vain monen vuoden takainen katuosoite Santiago de Cubassa.

”Onneksi sain ostettua Havannasta jatkolennon. Bussilla matka olisi kestänyt 11 tuntia, ja minulla oli vain 19 päivää aikaa etsiä perheeni ja olla heidän kanssaan", Dias selittää.

Vanhassa osoitteessa asui vieras nainen, joka kertoi, että Ana Cecilia oli muuttanut pois kauan aikaa sitten. Nainen tiesi kuitenkin Ana Cecilian uuden osoitteen, ja Dias löysi perheensä talon. Kotona oli vain anoppi, joka ei ollut uskoa silmiään. Cessy oli töissä, Jesse yliopistolla.

”Illalla vuokraamani huoneen oveen koputettiin, ja kysyin kuka siellä oli. Cessy, ääni vastasi”, Dias kertoo.

”Avasin oven ja siinä oli Cessy ja iso mies, jonka tunnistin kyllä pojakseni, vaikka edellisissä valokuvissa hän oli ollut vauva. He itkivät, ja minä jouduin rauhoittelemaan heitä pitkään. Nämä kuvat on otettu heti sen jälkeen”, hän sanoo ja kääntyy taas tietokoneensa puoleen.

Jesse pyysi lomaa ollakseen isänsä kanssa.

”Hän opiskelee taiteita ja harrastaa teatteria. Sanoin, että kannattaisi opiskella jotain muuta, sillä ainakaan Mosambikissa ei voi erikoistua noilla aloilla”, Dias sanoo.

”Ja aikamoinen roisto se on tyttöjen kanssa... toisin kuin isänsä, isähän on yksi enkeli”, Dias nauraa, mutta vakavoituu pian.

”Ymmärrän hyvin, että Cessyllä on uusi mies. Minulle oli tärkeää, ettei pojalla ollut mitään pahoja ajatuksia minusta, Cessy oli kasvattanut hänet hyvin. Jotkut lapset voivat olla vihaisia ja sanoa, etteivät tunne isäänsä. Mutta Jesse oli hyvin tyytyväinen ja esitteli minua kavereilleen. Hän selitti ylpeänä, että se minun isäni Afrikasta, jonka kuvia olen näyttänyt, tässä se nyt on.”

Jesse on menossa armeijaan, mutta haluaisi ennen sitä vierailla Mosambikissa.

”Hänen äitinsä ei haluaisi päästää, sillä hän pelkää, ettei poika enää palaa Kuubaan”, Dias selittää.

”Kuubalaiset ovat hienoa väkeä, iloisia ja vieraanvaraisia. He eivät ikinä näytä vieraille, jos heillä on jotain hätänä. Koulutus ja terveydenhuolto ovat täysin ilmaisia. En nähnyt yhtään koditonta, en yhtään pummia. Mutta kaikki haluavat pois sieltä, he haluavat olla vapaita liikkumaan. Siihen nähden me täällä elämme ihan luksuksessa”, Dias pohtii.

Mosambik ja Kuuba, jotka ennen kohtasivat kylmän sodan tähden Kazakstanin kaltaisissa maissa, ovat erillään toisistaan monessa mielessä.

Dias avasi pojalleen tilin paikalliseen pankkiin Kuubassa ja lupasi lähettää hänelle 200 dollaria kuukaudessa. Mutta Mosambikin pankit, jotka ovat ulkomaisessa omistuksessa, eivät lähetä rahaa Kuubaan. Myös Mosambikin Western Union ilmoitti, ettei siirto tulisi onnistumaan.

”Täytyy yrittää pankkisiirtoa espanjalaisen tuttavan kautta, mutta voit vain kuvitella, kuinka paljon häviän pankkimaksuissa."

Elämä ilman Neuvostoliittoa

”Olen hyvin kiitollinen hallitukselleni siitä, että sain opiskella Neuvostoliitossa. En mitenkään olisi tässä ilman sitä”, José Dias sanoo.

Entä jos hän ei olisikaan lähtenyt Neuvostoliitoon? Millaista elämä olisi?

”Tuskin olisin saanut korkeakoulutusta. Ja siellä tapahtui niin paljon. Tutustuin moniin eri kulttuureihin ja elin monien eri afrikkalaisten kanssa. Opin venäjän ja ranskan kielet. Tein lapsen. Menin naimisiin. Kasvoin aikuiseksi”, Dias luettelee ja puistelee päätään.

”Nämä ovat isoja asioita ihmisen elämässä. En voi kuvitella mitä muuta olisi. Ikävä kyllä systeemi on nykyään toinen. Kaikkien on itse hoidettava asiansa, ja jos ei ole stipendiä, en ymmärrä, miten kukaan voi opiskella Mosambikissa. Esimerkiksi valtion palkoilla ei millään voi maksaa yliopistojen lukukausimaksuja", Dias kertoo.

"Minun aikanani oli toisin. Oli vain omaa tyhmyyttä tai laiskuutta, jos ei opiskellut.”

Esa Salminen

Kirjoittaja työskenteli vuosina 2007-2009 Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan tiedottajana Mosambikissa.

(Kehitys-Utveckling 2.2009)

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Päivitetty 29.5.2009


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Ulkoasiainministeriö 2006 | Tietoa palvelusta | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi