Kehitysmaat saivat Lontoosta enemmän kuin odotettiin, mutta vähemmän kuin tarvitaan päällekkäisistä talous-, ilmasto- ja ruokakriiseistä selviämiseen. Toimittaja Henri Purje pohtii kokouksen antia.
G20-maiden johtajat eivät säästelleet laatusanoja kuvaillessaan viime viikon huippukokouksen saldoa. Se oli “käännekohta talouden elpymisessä” ja “historiallinen hetki”, joka “osoitti suunnan eteenpäin”. Isännän roolissa huseerannut Britannian pääministeri Gordon Brown puhui jopa uuden maailmanjärjestyksen noususta.
Juhlahumun hälvettyä on aika katsoa, mitä kokouksesta jäi käteen, ja kuinka lopputulosta on arvioitu eri puolilla maailmaa.
Suuri osa kommenttaattoreista tuntuu olevan sitä mieltä, että G20-johtajat onnistuivat parhaiten kehitysmaiden ja nousevien talouksien toimintaedellytysten turvaamisessa. Kriisin perimmäisiin syihin – kuten rahoitusmarkkinoiden epävakaisuuteen, talouden järjestelmätason riskien paisumiseen, kasvun velkavetoisuuteen ja valtaviin yli- ja alijäämiin – ei sen sijaan päästy riittävästi käsiksi.
Monien mielestä myös luonnontaloudelliseen kestävyyteen olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota. Ilmaston lämpeneminen, joka tuoreimpien tietojen mukaan etenee nopeammin kuin on luultu, muuttaa tuotanto-, kulutus ja elinolosuhteita merkittävästi. Ilmastonmuutoksen pahimpien seurausten välttäminen edellyttäisi mittavia toimia tässä ja nyt. G20-loppulausumassa asia kuitattiin parilla ylimalkaisella kappaleella.
Mitä kehitysmaiden huomioiminen käytännössä tarkoittaa?
Julkilausuman mukaan vuosituhattavoisiin ollaan edelleen sitouduttu, kehitysapulupauksista pidetään kiinni ja uutta rahoitusta on luvassa. Myös kansainvälisten rahoituslaitosten länsivetoisia päätöksentekorakenteita rukataan, uusia instituutioita kehitetään, velkahelpotusohjelmia jatketaan ja ruokaturvaan kiinnitetään erityistä huomiota.
Lisäksi mahtimaat lupasivat pitäytyä tukemasta omia talouksiaan protektionistisin toimin, jotka vääristävät kilpailua ja jyrkentävät maailmankaupan alamäkeä.
Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n asema voimistuu merkittävästi. Sen kautta on tarkoitus kanavoida valtaosa kokouksessa julkistetusta 1,1 biljoonan Yhdysvaltain dollarin elvytyspaketista, jonka on määrä edistää luotonantoa, talouskasvua ja työllisyyttä.
IMF:n luottoarsenaalia aiotaan kasvattaa 500 miljardilla dollarilla ja sen käytössä olevan laskennallisen SDR-reservivaluutan (Special Drawing Rights) määrää 250 miljardilla. Lisäksi rahasto myy kuuden miljardin edestä kultaa ja ohjaa tulot heikoimmassa asemassa oleville valtioille.
Köyhimmille 49 maalle korvamerkitty osuus on yhteensä noin 50 miljardia dollaria. Välillisesti kehitysmaat hyötyvät myös rikkaiden maiden elvytyspaketista, sikäli kun se tuottaa tuloksia.
Vaikka kokouksen lopputulos on kehitysmaiden näkökulmasta parempi kuin useimmat odottivat, kovin railakkaaseen juhlintaan ei monen mielestä kuitenkaan ole aihetta. Esimerkiksi Kiinan, Intian ja Etelä-Afrikan edustajat asettelivat Lontoossa sanansa varovaisemmin kuin länsimaiden – niin tyytyväisiltä kuin vaikuttivatkin.
Kansalaisjärjestö Oxfam painottaa, että lupausten todellinen arvo riippuu siitä, kuinka ne muuttuvat todellisuudeksi. Aiemmat kokemukset osoittavat, että taival julkilausuman pykälästä käytännön toimeenpanoon on pitkä. Usein maaliin ei päästä lainkaan.
Hyvä esimerkki on G8-maiden kesällä 2005 antama lupaus kehitysavun kasvattamisesta 50 miljardilla dollarilla. Vain viidennes summasta on saatu kokoon.
Luottamusta ei lisää, että jo nyt muutamat länsimaat ovat supistaneet kehitysapuaan talouskriisin nojalla. G8-ryhmän vetovuorossa oleva Italia suunnittelee 55 prosentin leikkausta. On lähes varmaa, että viime vuonna kaikkien aikojen ennätyslukemiin yltänyt kehitysapu vähenee tänä vuonna.
Skeptisemmät sanovatkin, että vaikka Lontoon puheista pidettäisiin kiinni, se ei riittäisi edes nykytilanteen ylläpitoon. Talouskriisin myötä kehitysmaiden kassasta on hävinnyt paljon enemmän kuin mitä nyt luvattiin.
Pari viikkoa sitten kokoontuneet Afrikan maiden valtiovarainministerit ja keskupankkien johtajat totesivat yksistään Afrikan tarvitsevan reilut 50 miljardia dollaria sekä vuonna 2009 että 2010 jo talouskriisiä edeltävän kasvuvauhdin ylläpitämiseksi. Vuosituhattavotteiden edellyttämälle kasvu-uralle nouseminen vaatisi tuplasti enemmän. Lontoossa sovittu 50 miljardia oli kaikille köyhimmille maille yhteensä, eikä rahoitusaikataulusta ole toistaiseksi tietoa.
Lupaukset tuotantotuista ja tuontitulleista pitäytymisestä taas on vaikeampi uskoa, kun tietää, että G20-ryhmän jäsenmaista 17 on jo turvautunut protektionismiin, kuten yhdysvaltalainen CFR-ajatushautomo tietää kertoa.
Oxfam ennustaakin köyhyyden lisääntyvän sadalla miljoonalla ihmisellä vuoden 2009 aikana. Maailmanpankin arvio on jonkin verran maltillisempi, mutta saman suuntainen.
Oleellinen ero kehitysmaiden ja rikkaiden maiden välillä on lähtötasossa. Valtioissa, joissa on jo ennestään pulaa kaikesta, talouskriisissä on konkreettisesti kyse elämästä ja kuolemasta.
Paljon huomiota on saanut G20-maiden Gordon Brownin suulla antama julistus panna loppu veroparatiiseille.
Kehitysmaille uutinen oli enemmän kuin tervetullut, sillä veroparatiisit mahdollistavat laittoman pääomapaon, jonka vuoksi köyhät maat menettävät yli tuhat miljardia vuodessa – siis kymmenen kertaa enemmän kuin ne saavat virallista kehitysapua.
Pykälien tarkempi lukeminen paljastaa kuitenkin, että kokouksessa sovittiin yksityishenkilöiden pankkitalletussuojan osittaisesta murtamisesta kahdenvälisin sopimuksin.
Eurodad-järjestön mukaan on epätodennäköistä, että kehitysmaat pystyisivät sopimaan tiedonvaihdosta veroparatiisien kanssa, mikä tarkoittaa, etteivät ne pääse käsiksi salaisilla tileillä makaaviin rahoihin. Lisäksi valtaosa kehitysmaiden pääomapaosta tapahtuu yritysten eikä yksityishenkilöiden toimesta, mutta ainakaan toistaiseksi yritysten toimintaan ei olla puuttumassa.
Kriittisimmät ovat arvostelleet IMF:n roolin kasvattamista sanomalla, että nyt pistetään pukki kaalimaan vartijaksi. Heidän mukaansa valuuttarahasto on keskeisesti myötävaikuttanut talouskriisin syntyyn, eikä sillä näin ollen ole keinoja saati uskottavuutta sen taltuttamiseksi.
Toiset painottavat IMF:n käytännöissä tapahtuneita muutoksia, joista yksi keskeisimmistä on hiljattain tehty päätös keventää lainanottajamaille asetettuja rakenteellisia sopeutumisvaateita. G20-kokouksessa sovittiin myös toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta heijastavan vallanjaon muuttamisesta, mikä hyödyttää etenkin Kiinan ja Intian kaltaisia nousevia talousmahteja.
Suuri symbolinen merkitys on päätöksellä valita Maailmanpankin ja IMF:n johtajat jatkossa meriittien perusteella kansalaisuuden sijaan. Edellisen pääjohtaja on tähän asti ollut aina amerikkalainen, jälkimmäisen eurooppalainen. Huhujen mukaan IMF:n ranskalaispomo Dominique Strauss-Kahn olisi luopumassa paikastaan ensi vuonna, ja hänen seuraajakseen veikataan kiinalaista.
Nämä ovat tervetulleita viitteitä demokratian lisääntymisestä. Monista globaaleja talousinstituutioita vastaan esitetyistä syytöksistä juuri demokratian puute on monella tapaa keskeisin ja eri lähtökohdista asiaa lähestyviä eniten yhdistävä tekijä.
Demokratiamittarilla G20:n arvosana ei ole kaksinen. Vaikka järjestö on toki edustavampi kuin aiemmin johtoroolissa ollut G8, siinä on sittenkin mukana vain joka kymmenes maailman valtio. Epäsuhta rikkaiden ja köyhien välillä on räikeä.
Ulkoministeri Alexander Stubb kiteytti ongelman osuvasti taannoin eduskunnassa järjestetyssä seminaarissa: “Enemmän G:tä tarkoittaa vähemmän demokratiaa.”
Tasapuolisuuden lisäämiseksi monet ovat kaivanneet ainoan kaikki maailman valtiot yhdistävän foorumin, YK:n yleiskokouksen, roolin vahvistamista. Kesäkuussa tähän tarjoutuisi mahdollisuus, kun YK:ssa järjestetään talouskriisia käsittelevä huippukokous.
Henri Purje
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Jaa kirjanmerkki