Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Passiivista avunsaajista yhteistyökumppaneiksi – kehitysyhteistyön lyhyt historia - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Globaalikasvatus: Muuttuva kehitysyhteistyö (4.2012)

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna

Passiivista avunsaajista yhteistyökumppaneiksi – kehitysyhteistyön lyhyt historia

Suomen kehitysyhteistyö oli alkuvaiheessa varsin yksipuolista avun vientiä köyhiin maihin. Nykyisin korostetaan yhä enemmän kehitysmaiden omaa vastuuta kehityksestään – ja pohditaan jopa, voisiko kehitysyhteistyön joskus lopettaa.

Nepalilaisnainen juomassa. Kuva: Milma KettunenSuomi tekee kehitysyhteistyötä muun muassa Nepalin vesisektorilla. Kuva: Milma Kettunen

“Aluksi kehitysyhteistyö oli pienimuotoista ja kokeilevaa, toimintaa, josta ei oikein tiedetty, mitä se on. Lähdettiin siitä, että me lähdemme kovasti auttamaan kehitysmaita: niiltä puuttuu tietotaito tai pääomaa, ja me viemme sitä niille”, kuvailee Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Juhani Koponen Suomen kehitysyhteistyön alkuvaiheita.

Vauraat maat ovat tehneet kehitysmaiden kanssa nykyisenkaltaista kehitysyhteistyötä toisen maailman sodan päättymisestä lähtien, kun sodan tuhoja alettiin korjata ja YK:n ihmisoikeusjulistus syntyi. Sitä ennen jonkinlaista kehitysyhteistyötä oli tehty esimerkiksi kristillisen lähetystyön yhteydessä. 

Suomi oli ensin kehitysavun vastaanottaja: YK:n lastenrahasto UNICEF ruokki 1940-luvun lopulla yli sataatuhatta suomalaislasta, ja apu jatkui pienimuotoisena vielä pitkälle 1960-luvulle asti. Lisäksi Suomi sai sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen Maailmapankin kehitysluottoja.

YK julisti 1960-luvun kehityksen vuosikymmeneksi, ja vuonna 1965 Suomenkin ulkoministeriöön perustettiin oma kehitysyhteistyötoimisto. Aluksi Suomen kehitysavun osuus bruttokansantulosta oli lähes 20 kertaa vähemmän kuin nykyisin, vain 0,03 prosenttia YK:n suositteleman 0,7 prosentin sijaan.

Suomen ensimmäinen virallinen kahdenvälinen kehitysyhteistyöhanke oli Tunisan Remelissä toteutettu metsäalan hanke. Siinä perustettu metsäalan koulu toimii vielä nykyisinkin.

Asiantuntijoita ja teknologiaa

1970- ja 1980-luvuilla kehitysapua antavat teollisuusmaat uskoivat talouskasvun ja asiantuntemuksen voimaan. Tyypillisessä hankkeessa lähetettiin kehitysmaihin uutta teknologiaa ja länsimaisia asiantuntijoita. Samaa kaavaa noudatti myös Suomi, jonka kehitysyhteistyön määrärahat nelinkertaistuivat 1980-luvun aikana.

“Tausta-ajatuksena oli, että kun tehdään kehitysyhteistyötä, rahat eivät saa mennä kankkulan kaivoon. Kun samalla autettiin suomalaista vientiteollisuutta, pystyttiin ajattelemaan, että niin ei käy”, Koponen kuvailee.

Niinpä esimerkiksi Sambiaan vietiin apua Kemiran lannoitteilla ja Sisu-kuormureilla. Nokia sähköisti maalaiskyliä kymmenissä maissa, Wärtsilä toimitti generaattoreita ja jopa Rauma-Repolan valmistamia troolareita seilasi kehitysapuna etelään.

Vuonna 1991 Suomen kehitysapu saavutti hetkellisesti tavoitellun 0,7 prosentin osuuden bruttokansantulosta. Lama kuitenkin romahdutti määrärahat, ja samaan aikaan huomattiin, ettei asiantuntija- ja teknologiavienti ehkä olekaan paras ratkaisu kehityksen edistämiseksi.

Nainen istuttaa puuntaimia St. Joseph Primary school tree planting -keskuksessa Keniassa. Kuva: Laura RantanenNainen istuttaa puuntaimia Keniassa St. Josephin peruskoulun puunistutuskeskuksessa. Kenia on yksi Suomen kehitysyhteistyön kumppanimaista. Kuva: Laura Rantanen

“Ymmärrettiin, että avun vaikutukset olivat jääneet aika vähäisiksi. Hommat pyörivät niin kauan kuin resursseja satsattiin, mutta kun lähdettiin pois, projektit kuihtuivat. Suomalaisyritykset eivät myöskään saaneet juurikaan pysyviä liikesuhteita kehitysmaista”, Koponen kertoo.

Kehitysyhteistyön loppu?

1990- ja 2000-luvuilla kehitysyhteistyön tavoitteita on määritelty maailmanlaajuisesti uudestaan. Teknologian ja talouskasvun korostamisen sijasta halutaan pyrkiä mahdollisimman tehokkaaseen köyhyyden vähentämiseen.

Laajoista asiantuntijahankkeista on siirrytty ohjelmayhteistyöhön, jossa avunantajamaat antavat suoraa sektori- tai budjettitukea vastaanottajamaille, esimerkiksi opetus- tai terveyssektorille. Näin kehitysmaat pystyvät itse helpommin päättämään, mitä asioita ne haluavat edistää.

Kehitysmaiden oman vastuun korostaminen onkin Koposen mukaan yksi 2000-luvun kehitysyhteistyön trendeistä. Enää ei sokeasti uskota siihen, että kehitysyhteistyö voisi ratkaista kaikki ongelmat, vaan kehitysmaita voidaan korkeintaan tukea kehityksessä.

Koposen mukaan nykyisin tutkijapiireissä pohditaan jopa sitä vaihtoehtoa, että nykymuotoisesta kehitysyhteistyöstä luovuttaisiin kokonaan – eihän se puolen vuosisadan työstä huolimatta ole pystynyt ratkaisemaan köyhyysongelmaa, vaan joissakin maissa se on pikemminkin lisännyt apuriippuvuutta. Lisäksi se alun perinkin oli tarkoitettu väliaikaiseksi asiaksi, joka ajan mittaan muuttuisi tarpeettomaksi.

Kehitysavusta ei Koposen mukaan pitäisi kuitenkaan luopua ainakaan yhtäkkiä. Sen sijaan  ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen hupenemisen vuoksi koko kehityksen käsitettä voidaan joutua miettimään uudelleen.

“Tähän asti on ajateltu, että meidän maamme ovat kehittyneitä ja tarjoavat sen mallin, johon nyt pyritään. Nyt on löydettävä jostain kokonaan uusi kehityksen malli, sekä meille että kehitysmaille”, Koponen toteaa.

Teija Laakso, Perttu Iso-Markku / maailma.net

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Tämä dokumentti

Päivitetty 16.8.2013


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Ulkoasiainministeriö 2006 | Tietoa palvelusta | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi