Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Irak, demokratia ja mielten hallinta - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Julkaisut: Kehitys-Utveckling / Artikkelit

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna
Uutiset, 6.9.2004

Irak, demokratia ja mielten hallinta



"Irakissa sota ja miehitys ovat panneet alulle tapahtumia, joiden loppua on vaikea ennakoida", kirjoittaa ulkomaantoimittaja Hannu Reime, joka pohtii sodan perusteluja ja historian taakkaa.

Poliitikot usein haluavat juuri niitä asioita, joita he kaikkein äänekkäimmin sanovat vastustavansa. Muilla elämänaloilla tällainen asennoituminen on harvinaista. Miksi työmies olisi murheissaan siitä, että työ sujuu, ja tutkija siitä, että hänen tekemänsä oletukset vaikuttavat oikeilta ja tuntuvat olevan sopusoinnussa sen kanssa, kuinka luonto on järjestänyt olioitten suhteet maailmassa?

Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush ja Iso-Britannian pääministeri Tony Blair julistivat talvella 2002-2003, että heidän tavoitteenaan on Irakin riisuminen joukkotuhoaseista. Jos julistus olisi pitänyt paikkansa, näillä valtiomiehillä olisi kevättalveen tultaessa ollut syytä olla enemmän kuin tyytyväisiä: eihän tuhoaseita sittenkään löytynyt. Mutta mitä vielä!

Jokaista todistusta, jokaista havaintoa, joka vahvisti käsitystä, ettei diktaattori Saddam Husseinilla enää ole tällaisia aseita, pidettiin menetyksenä. Bushin ja Blairin tuntui olevan vaikea salata pettymystään, kun YK:n tarkastukset eivät antaneet vahvistusta sille, mistä Yhdysvaltojen ulkoministeri Colin Powell piti näyttävän multimediaesityksen koko maailmalle YK:n turvallisuusneuvostossa. Toistuvana teemana oli väite, että jossakin kätköissään Saddam Hussein silti piilottelee aseitaan ja aseohjelmiaan, ja siitä väitteestä yritettiin pitää kiinni.

Perusteluksi diktatuurin tuho

Kun Irakista ei löydetty tuhoaseita, muuttuivat pitkälle valmistellun sodan perustelutkin. Siinä edettiin kahta tietä, terrorismin ja demokratian. Kenties Saddam Husseinilla oli yhteyksiä kansainväliseen terrorismiin, niihin, jotka räjäyttivät WTO:n tornit New Yorkissa syyskuun 11. päivänä vuonna 2001.

Ongelmana oli se, ettei ollut todisteita Saddam Husseinin maallisen diktatuurin ja islamististen fanaatikkojen yhteistyöstä. Al-Qaidan lonkerot näyttivät pikemmin ulottuvan sellaisiin Yhdysvaltojen omiin pitkäaikaisiin liittolaisiin kuin Saudi-Arabian kuningashuoneeseen ja Pakistanin asevoimien tiedustelupalveluun. Niiden kautta Yhdysvallat oli 1980-luvulla kanavoinut rahaa islamilaisille sisseille Afganistaniin, jossa nämä taistelivat Neuvostoliiton armeijaa ja Kabulin ”ateistista” hallitusta vastaan.
Osama bin Laden ja al-Qaida olivat siten eräänlaisia Frankensteinin hirviöitä, joiden rakentamisen Yhdysvallat itse oli kustantanut. Todisteiden puutteesta huolimatta erään mielipidetiedustelun mukaan 60 prosenttia amerikkalaisista uskoi, että Saddam Hussein tukee kansainvälistä terrorismia.

Muuta maailmaa joukkotuhoaseet ja terrorismi eivät tuntuneet vakuuttavan. Ainoaksi perusteluksi hyökkäykselle Irakiin jäi loppujen lopuksi demokratia ja Husseinin ja hänen Baath-puolueensa diktatuurin kaataminen. Mitä siitä voi sanoa?

Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden jäsen Robert Jackson, joka toimi amerikkalaisena syyttäjänä Nürnbergin sotarikostuomioistuimessa toisen maailmansodan jälkeen, sanoi avauslausunnossaan, että ”meidän kantanamme on se, että olivatpa kansakunnan kokemat epäkohdat mitä tahansa, pitipä se status quota, vallitsevaa tilaa, kuinka vastustettavana tahansa, hyökkäyssota on laiton keino kyseisten epäkohtien korjaamiseen tai vallitsevan tilan muuttamiseen.”

Demokratian ja sosialismin nimissä

Kansainvälinen politiikka on muutakin kuin juridiikkaa, ja Irakin sodan perusteluiksi jäivät poliittiset syyt. Julkilausuttuna perusteluna oli demokratia. Kansainvälistä oikeutta voitaisiin loukata, jos puolustetaan demokratiaa. Tässä argumentoinnissa on jotakin tuttua.

Mennään ajassa hieman taaksepäin, kylmän sodan vuosiin, jolloin Yhdysvallat ei ollut ainoa supervalta maailmassa vaan sillä oli vastustajanaan Neuvostoliiton johtama blokki maita, jotka kutsuivat itseään ja joita myös muut kutsuivat sosialistisiksi.

Kun Kuuban silloin vasta vajaat kymmenen vuotta vallassa ollut jefe máximo Fidel Castro monien sen ajan vasemmistolaisten suureksi pettymykseksi hyväksyi Neuvostoliiton tunkeutumisen Tšekkoslovakiaan elokuussa 1968, hän oli kannanotossaan ainakin rehellinen. Päinvastoin kuin muut miehityksen hyväksyneet kommunistijohtajat (tuomitsijoitakin oli, päinvastoin kuin Unkarin kansannousun aikana 12 vuotta aikaisemmin), Castro myönsi avoimesti, että miehitys loukkasi karkeasti kansainvälistä oikeutta. Mutta oikeuden edelle nousi se, mitä Castro kutsui sosialismin eduksi. Sosialismia puolustettaessa kansainvälistä oikeutta voitaisiin rikkoa.

Vähän toistakymmentä vuotta myöhemmin Vietnam miehitti naapurimaansa Kambodžan, karkotti maata hallinneet punaiset khmerit Thaimaahan ja asetti valtaan mieleisensä hallituksen. Kuten Tšekkoslovakiassa, myös Kambodžassa kyse oli kahden kommunistimaan hallitsevien puolueiden erimielisyyksistä, joiden ratkaisemisessa suurempi osapuoli turvautui panssarivaunuihin.

Erojakin oli. Tšekit ja slovakit eivät hyökkäilleet rajan yli Neuvosto-Ukrainaan (Tšekkoslovakiaan aikaisemmin kuuluneelle alueelle) ja surmanneet tuliasein, pistimin ja veitsin puolustuskyvyttömiä siviilejä kuten punaiset khmerit tekivät Vietnamin vastaisen rajan toisella (kiistellyllä) puolella. Vietnamin tunkeutuminen Kambodžaan ei siis ollut provosoimatonta. Täyttikö se Jacksonin määritelmän hyökkäyssodasta vai voidaanko Kambodžan miehitystä ehkä sittenkin pitää puolustuksellisena toimena? En osaa vastata tähän kysymykseen, mutta vertausta Irakiin kannattaa jatkaa.

Kambodžan muistaminen Irakin yhteydessä on valaisevaa siksi, että kummassakin tapauksessa käytettiin samanlaisia perusteluja, demokratian ja ihmisoikeuksien palauttamista. Silloin useimmat maat maailmassa itäblokkia ja Intiaa lukuun ottamatta tuomitsivat Vietnamin toiminnan Kambodžan kansallisen itsemääräämisoikeuden loukkauksena. Syrjäytetty punaisten khmerien hallitus täydennettynä ei-kommunistisilla ryhmillä sai edustaa Kambodžaa toistakymmentä vuotta YK:ssa.

Toisaalta vain pienet maolaiskommunistien ryhmät eri puolilla maailmaa kiistivät sen ilmeisen tosiasian, että Vietnamin maahantunkeutumista ja punakhmerien hallituksen syrjäyttämistä seurasi kambodžalaisten ihmisoikeuksien huomattava paraneminen.

Yhdysvaltojen perustelut Irakin sodalle ovat perussisällöltään samanlaisia kuin ne, joilla Vietnam puolusti Kambodžan miehitystä. Silloinen kansainvälinen yhteisö ei vain eristänyt Kambodžan uutta hallitusta vaan antoi poliittista, diplomaattista ja aineellista apua syrjäytetylle ja ihmisoikeusloukkausten kannalta 1900-luvun pahimpiin kuuluneelle hallitukselle.

Tämän historian valossa Irakin sodan perusteluja on vaikea ottaa kovin vakavasti. Pakotteiden heikentämä Irak ei keväällä 2003 muodostanut sellaista uhkaa naapureilleen kuin se oli tehnyt hyökätessään Kuwaitiin vuonna 1990 ja Iraniin kymmenen vuotta aikaisemmin. Molemmat Saddam Husseinin hyökkäyksen uhreiksi joutuneet maat vastustivat Yhdysvaltojen sotaa. Ja uskomukseen, että Irak uhkasi Yhdysvaltoja, tarvitaan jo hyvää poliittista mielikuvitusta.

Ihmisoikeuksien kannalta Saddam Husseinin kaataminen oli hyvä asia, eikä varmaan moni kaipaa häntä takaisin. Sodilla kuitenkin on aina monenlaisia seurauksia. En tiedä, kenellä muilla kuin irakilaisilla itsellään on oikeus siihen moraaliseen punnitsemiseen, jossa toisella puolen on kukistunut tyrannia, toisella puolen sodan aiheuttamat kärsimykset ja myös epäselvyys tulevan demokratian luonteesta. Euroopassa tai Amerikassa naputeltu kannanotto pääkirjoituspalstalle ei maksa tekijälleen mitään.

Sensuuria pahempi käsitteiden kavallus

”Propagandaan ei tarvitse uskoa, ja se voi silti olla tehokasta”, totesi George Wilmers, brittiläinen matemaatikko, joka kesällä 1981 kirjoitti mielenkiintoisen artikkelin ajankohtaisesta kriisistä Puolassa ja riippumattoman työväenjärjestön Solidaarisuuden synnystä. Kirjoituksen omaperäisin ajatus oli conceptual embezzlement, käsitteiden kavallus (Revolution in Poland. Monthly Review. June 1981; kirjoitettu salanimellä Michael Szkolny).

Minulla oli äskettäin ilo haastatella George Wilmersiä siitä, kuinka käsitteiden kavallus ilmenee myös nykyisin ja muun muassa Irakin tapahtumien yhteydessä. Wilmers muisteli, että ”se, joka vieraili neuvostoblokissa sukupolvi sitten, saattoi vain hämmästellä tiettyjen poliittisten termien toistuvaa käyttöä yhteyksissä, joissa niiden tarkoitettu merkitys oli aivan muuta kuin se, mihin noilla sanoilla yleisesti viitataan”.

Sosialismi viittasi yksinkertaisesti vallitsevaan järjestelmään ja sen ominaisuuksiin, ja jokainen, joka arvosteli järjestelmää miltä kannalta tahansa, kuului sosialisminvastaisiin aineksiin, kun taas se, jonka kritiikki tuli vasemmalta, oli anarkisti. Internationalismi tarkoitti mukautumista Neuvostoliiton ulkopolitiikan kulloiseenkin käänteeseen. Pitkänä toisen maailmansodan jälkeisenä ajanjaksona, joka päättyi Neuvostoliiton romahdukseen, tämä virallinen kielenkäyttö muuttui ympäristöön verrattuna niin järjettömäksi, että tavalliset ihmiset suhtautuivat siihen halveksien ja yksityiskeskusteluissa käyttivät virallisia termejä vain ironisesti.

Solidaarisuuden aiheuttaman kriisin aikana Wilmers kirjoitti, ettei ollut mikään sattuma, että Puolan silloisten johtajien kavaltamat käsitteet sosialismi, kansainvälisyys ja muut sellaiset olivat osa työväenliikkeen perinnettä. Kun vallanpitäjät esiintyivät näiden arvojen puolustajina, he samalla riistivät ne oppositiolta.

Wilmersin mielestä käsitteiden kavallus on tehokkaampaa kuin täydellinen sensuuri, ja tämä oli totta myös entisessä neuvostoimperiumissa sen viimeisinä vuosina. Silloin ilmapiiri vapautui ja virallinen sensuuri löystyi, mutta käsitteiden kavallus piti mielet otteessaan. Järjestelmästä käytettiin nimeä sosialismi kuten aina, ja monet uskoivat Fidel Castron tavoin, että Neuvostoliitto oli puolustanut sosialismia, kun se murskasi panssareillaan Prahan kevään Tšekkoslovakiassa.

Haastattelussani Wilmers sanoi, että ”on olemassa joitakin mielenkiintoisia rinnakkaisuuksia siinä ideologisessa ilmapiirissä, joka vallitsi neuvostoblokissa kolmisenkymmentä vuotta ennen sen romahtamista ja nykyisessä lännen hallitsemassa imperiumissa. Silmiinpistävin yhtäläisyys vallitsee siinä, kuinka sanaa sosialismi käytettiin entisessä neuvostoblokissa, ja siinä kuinka sanoja demokratia ja demokraattiset arvot käytetään nykyisin lännessä".

Nyky-Irakissa vanhan toistoa

Irakin sodan yhteydessä on paljon keskusteltu hyökkäyksen todellisista motiiveista. Voi hyvinkin olla, että Yhdysvaltojen apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz uskoo demokratiaan samassa mielessä kuin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääideologi Mihail Suslov aikoinaan uskoi sosialismiin.

Käsitteiden kavalluksen takana on kuitenkin todellinen maailma, joka on erotettava ideologiasta: Yhdysvaltojen valta, strategiset intressit, öljy, kaiken demokraattisen valvonnan ulkopuolella oleva liikemaailma suurempine ja pienempine yhtiöineen. Kenties Irakin sodan taustalla vaikuttaneiden uuskonservatiivien ryhmä myös uskoi vilpittömästi, että arabimaailmaan saadaan heidän mielensä mukainen demokratia yhdellä onnistuneella sotatoimella, että se ratkaisee Saudi-Arabian ongelman ja terrorismin sekä taivuttaa palestiinalaiset siinä määrin rajoitettuun itsenäisyyteen, että Ariel Sharon hallituksineen voisi sen ehkä hyväksyä.

Itse Irakissa sota ja miehitys ovat panneet alulle tapahtumat, joiden loppua on vaikea ennakoida. Taitava brittireportteri Jonathan Steele kertoo uudesta poliittisesta ryhmästä, joka pyrkii yhdistämään kaikki väestöryhmät ja haluaa loppua sekä miehitykselle että sieppauksille ja autopommeille. Ehkä Irakin kansalaisyhteiskunta yrittää jollakin tavoin järjestäytyä Saddam Husseinin diktatuurin, sodan ja väkivallan jälkeen samalla, kun ulkomainen miehitys jatkuu.

Toisaalta Saddam Husseinin tukahduttavan diktatuurin romahdus on myös antanut Irakissa tilaa voimille, jotka eivät aikaisemmin päässeet vaikuttamaan. Sodan seurauksiin kuuluu sekin, että islamilainen fundamentalismi ja siitä sikiävä terrorismi pystyvät nyt vapaasti toimimaan. Raa’at hyökkäykset Irakin kristittyjen pientä vähemmistöä vastaan ovat vain yksi osoitus islamismin noususta maassa, joka on ollut arabimaista maallistuneimpia. Kenties Irakin kristittyjä odottaa nyt sama kohtalo kuin maassa tuhansia vuosia asuneita juutalaisia 1940-luvulla, jolloin heidät ajettiin maanpakoon.

Nyky-Irakissa on paljon vanhan toistoa. Amerikkalaisilla on siellä ratkaistavinaan hyvin samanlaiset ongelmat kuin briteillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin kolmesta Turkin valtakunnan entisestä maakunnasta luotiin valtio, jolle annettiin nimi Irak. Kansakunnan rakentaminen ja kaikki siihen liittyvät, osin rasistiset stereotypiat ja isälliset asenteet toistuvat jälleen, kahdeksankymmentä vuotta sen jälkeen, kun orientti oli jaettu Britannian ja Ranskan hallitsemiin mandaatteihin.

Vaikeuksien syykin on sama: kuinka luoda miehitettyyn maahan hallitus, joka olisi jollakin tavalla paikallista väestöä edustava, mutta joka ei kääntyisi miehittäjää vastaan? Vaikeudet ovat muunnelmia vanhasta ongelmasta, jolle britti-imperiumin suuri runoilija Rudyard Kipling aikoinaan antoi nimen Valkoisen miehen taakka. Mutta myös historian taakka on raskas, ja sitä kantavat muut kuin alusmaita kontrolloivat valkoiset miehet.

Matti Reime
Kirjoittaja on Yleisradion ulkomaantoimittaja.
(Kehitys-Utveckling 3/2004)

06.09.2004

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Päivitetty 6.9.2004


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Utrikesministeriet 2006 | Information om webbsidor | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi