Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Köyhien kansantalouksien kasvukipuja - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Julkaisut: Kehitys-Utveckling / Artikkelit

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna
Uutiset, 16.12.2011

Köyhien kansantalouksien kasvukipuja

Moni köyhä kehitysmaa on 2000-luvulla nauttinut rivakasta talouskasvusta. Silti lupaus köyhyyden vähenemisestä on jäänyt vajaaksi: löytyykö vastaus kasvun tahdista, laadusta vai sittenkin sosiaaliturvasta?

Rikkaissa maissa ihmiset ovat keskimäärin terveempiä ja paremmin koulutettuja kuin köyhissä maissa. Siksi köyhimpien ihmisten elinolojen parantamisen ei luulisi olevan kovin vaikeaa: Köyhien maiden kansantalous pitää vain saada kasvuun, ja siitä seuraa automaattisesti ihmisten elämän paraneminen.

Afrikassa talous kasvoi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nopeammin kuin millään muulla mantereella. Sen myötä on havaittu, että yhtälö ei ole ihan näin yksinkertainen.

Esimerkiksi Tansaniassa talouskasvu on ollut 2000-luvun ajan reipasta. Vuosille 2011–2015 Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ennakoi noin 7 prosentin keskimääräistä kasvutahtia. Sen mukaan vauhti olisi viidenneksi nopeinta koko maailmassa.

Vaurastumista on kuitenkin vaikea erottaa silmämääräisesti tavallisten ihmisten arjessa edes Tansanian pääkaupungissa Dar es Salaamissa, vaikka se on maan rikkainta seutua. Kaupunki laajenee maaseudulta kaupunkiin suuntautuvan muuttoliikkeen myötä reunoiltaan alueille, joilta puuttuvat kaikki peruspalvelut teistä ja viemäreistä alkaen.

Poikkeuksina ovat pari pienehköä aluetta Dar es Salaamin keskustassa. Niille nousee korkeita kerrostaloja luksusasuntoineen ulkomaalaisille. Rakennuttajat odottavat saavansa rakennuskustannukset kuitattua jo viidessä vuodessa. Euroopassa siihen kuluu yleensä kymmeniä vuosia.

Talouskasvu ei näy köyhyyden vähentymisenä aina edes makrotasolla. Jotkut tutkimukset ovat päätyneet siihen, että Tansaniassa köyhien lukumäärä on pysynyt ennallaan tai jopa lisääntynyt, kertoo johtaja Brian CookseyTanzania Development Research Group -tutkimusjärjestöstä sähköpostitse.

Miksi talouskasvu ei tunnukaan tepsivän köyhyyteen? Selityksiä on valtavasti, mutta ne voidaan jaotella karkeasti kolmeen. Yhden mukaan köyhyys kyllä vähenee, tarvitaan vain lisää aikaa. Toinen kehottaa kiinnittämään huomiota kasvun laatuun: ”Hyvää” kasvua on sellainen, joka takaa entistä suuremman joukon osallisuuden.

Kolmas näkemys on, että kasvun hedelmiä pitää vain jakaa tasaisemmin. Maailman epätasa-arvoisimpiin kuuluvissa maissa kuten Brasiliassa, Intiassa, Meksikossa ja Namibiassa onkin 2000-luvulla kokeiltu uudenlaisia ja tuloksellisia sosiaalipoliittisia keinoja köyhyyden vähentämiseksi.

Köyhyys vähenee, mutta hitaasti

Yhdysvaltalainen talousnobelisti Paul Krugman on havainnollistanut bruttokansantuotteen ongelmallisuutta hyvinvoinnin mittarina: Jos multimiljardööri Bill Gates astuu sisään baariin, siellä jo valmiiksi olevien asiakkaiden keskimääräinen tulotaso nousee tilastojen valossa rajusti.

Reipas talouskasvu voi johtaa myös siihen, että tuloilla mitattu köyhyys vähenee hitaammin tai jopa lisääntyy. Näin käy, jos talouskasvun myötä yhteiskunnan eriarvoisuus kasvaa liikaa: suuremmasta kakusta jaetaan yhteiskuntien vähäosaisimmille aiempaa pienempiä murusia.

Esimerkiksi Norsunluunrannikon bruttokansantuote asukasta kohden nousi tasaisesti vuosina 2002–2008, mutta köyhyysrajan alapuolelle jäävien kansalaisten osuus kasvoi samaan aikaan. ”Normaalin” eriarvoistumisen lisäksi tähän vaikutti maassa kytenyt konflikti.

Varsinaisesti köyhyyden vähenemistä mitataan perheiden menoja selvittävillä kotitalouskyselyillä. Mittaustapaan liittyy omia ongelmiaan. Esimerkiksi aiemmin ilmaisten julkisten palvelujen muuttaminen maksullisiksi voi näyttää tilastoissa ”rikastumiselta”, koska perheiden kulut kasvavat.

Juuri kotitalouskyselyihin perustuvat esimerkiksi laskelmat siitä, kuinka moni ihminen kussakin maassa elää absoluuttisessa köyhyydessä eli joutuu tulemaan toimeen alle 1,25 dollarilla päivässä.

”Näistä tutkimuksista nähdään, että talouskasvun ja köyhyyden vähenemisen välinen yhteys on sellainen kuin sen pitäisikin olla”, toteaa kehityskysymyksiin perehtynyt kansainvälisen talouden professori Pertti Haaparanta Aalto-yliopistosta.

Esimerkiksi Afrikan kasvutalouksissa tuloköyhyys on pääosin vähentynyt tai se ei ainakaan ole lisääntynyt 2000-luvulla. Tosin erot maaseudun ja kaupunkien välillä ovat huomattavia.

Kasvun laatu ratkaisee

Käsitys kasvun hyvää tekevästä vaikutuksesta voi muuttua olennaisesti, jos tarkastellaan sen vaikutuksia vaikkapa ihmisten terveydentilaan ja koulutusmahdollisuuksiin eli laajemmin ymmärrettyyn köyhyyteen.

Maailmanpankin entisen pääekonomistin François Bourguignonin johtama tutkimusryhmä päätyi vuonna 2008 tulokseen, että asukasta kohti lasketun bruttokansantuotteen kasvun ja muihin kuin tuloihin pohjautuvien kehitystavoitteiden välillä ei näytä olevan korrelaatiota. Tällaisia tavoitteita ovat esimerkiksi odottavien äitien terveys tai lasten koulukäyntimahdollisuudet.

Esimerkiksi Suomen kehitysyhteistyön yhdessä pääkumppanimaassa Mosambikissa jouduttiin muutama vuosi sitten ihmettelemään, miten on mahdollista, että lasten aliravitsemus lisääntyy, vaikka talous kasvaa ripeästi.

Viime vuosikymmenen kokemukset Afrikasta, mutta myös muista nopeasti kasvavista köyhistä kehitysmaista, ovat saaneet Suomen ulkoministeriön sosiaalisen kehityksen neuvonantajan Timo Voipion miettimään perusteellista uudelleenajattelua kehityspolitiikkaan.

”Kukaan ekonomisti ei oikein voi toivoa nopeampaa talouskasvua, mitä nyt on nähty. Silti köyhyys ei vain vähene toivotulla tavalla”, Voipio toteaa.

Voipion mukaan köyhyyttä on yritetty viime vuosikymmeninä vähentää varsin yksinkertaisella reseptillä: on panostettu muutamaan kasvusektoriin usein laina- ja kehitysyhteistyörahalla – ja vapautettu samalla taloutta.

Köyhimpienkin ihmisten on oletettu pääsevän vähitellen osallisiksi talouskasvun hedelmistä, kun vain joku osa taloudesta lähtee kehittymään ja markkinat saavat toimia. Tätä ajattelua kutsutaan niin sanotuksi ”trickle down” -mekanismiksi. (Trickle down tarkoittaa vapaasti suomennettuna alaspäin varisemista.)

Voipion mielestä köyhyys vähenee tehokkaammin, jos kaikki yhteiskunnan jäsenet pääsevät itse osallistumaan talouskasvun tuottamiseen edes vähän sen sijaan, että suurin osa ihmisistä joutuu odottamaan hyötyjen valumista yleensä vientiin hyödykkeitä tuottavalta kasvusektorilta.

Yhden historiallisen esimerkin laajapohjaisen talouskasvun merkityksestä tarjoavat Intian hyvin itsenäiset ja erilaista politiikkaa tekevät osavaltiot. Vuosina 1960–2000 köyhyys väheni huomattavasti enemmän Länsi-Bengalissa kuin Punjabissa. Kuitenkin bruttokansantuote asukasta kohden kasvoi Punjabissa kaikkein eniten, keskimäärin 2,7 prosenttia vuodessa.

Länsi-Bengalin talouskasvu oli puolta pienempää. Siellä köyhyyden vähenemisen selityksenä pidetään 1970-luvun lopussa toteutettua maauudistusta. Siinä harvojen käsiin keskittynyttä viljelysmaata jaettiin köyhille pienviljelijöille.

Köyhyys kyllä kasvaa, jos talous ei kasva

Professori Pertti Haaparanta ei ole valmis hylkäämään trickle down -teorian perusajatusta. Esimerkiksi hän ottaa Suomen oman taloushistorian: Suomen talous lähti toisen maailmansodan jälkeen kehittymään lähinnä sellun tuotannon varassa ja laajeni vähitellen paperiteollisuuden kautta muille aloille.

Afrikan 1990-luvun lopussa alkanut kasvujakso on Haaparannasta vielä liian lyhyt, jotta teorian toimivuutta voisi kunnolla tutkia. Sen sijaan mantereen osalta on näyttöä käänteisestä kehityskulusta.

”Jos talous ei kasva, niin köyhyys kyllä kasvaa. Osoituksena tästä on hillitön köyhyyden lisääntyminen Afrikassa 1980-luvun alusta 1990-luvun loppuun”, Haaparanta havainnollistaa.

Hän muistuttaa, että köyhyyttä mitataan kotitalouksien menojen eikä tulojen kasvun kautta, koska köyhissä maissa tuloja on vaikea mitata. Köyhyyden väheneminen voi siis tilastojen valossa hidastua, jos ihmiset lisäävät säästämistään, kun tulojen nousu sallii esimerkiksi kestokulutushyödykkeiden hankkimisen. Köyhissä maissa kulutusluotot ovat harvinaisia.

Haaparanta on Voipion kanssa samaa mieltä siitä, ettei hyötyjen variseminen alaspäin tapahdu automaattisesti: Jos kasvu yhdistyy tuloerojen kasvuun, köyhyys väistämättä vähenee hitaammin kuin muutoin tapahtuisi.

”Vaikea minun on kuvitella sitä ilman sosiaalipolitiikkaa, varsinkaan, jos prosessia halutaan nopeuttaa”.

Jälleen esimerkiksi sopii Suomen oma taloushistoria: ”Kun minä olin lapsi, ihmiset muuttivat Pohjois-Suomesta etelään rakentamaan teitä valtion varoilla.”

Sodanjälkeisestä Suomesta tai 1930-luvun laman jälkeisistä Yhdysvalloista tuttuja työllisyystöitä tehdään nykyisin laajasti Intian maaseudulla. Etiopia on ottanut mallia Intiasta: Jos sato epäonnistuu, köyhät etiopialaisperheet voivat lähettää yhden perheenjäsenen sadaksi päiväksi työllisyystöihin esimerkiksi kaivamaan ojia, rakentamaan teitä, kaivoja tai taloa opettajalle.

Myös muut köyhät maat ovat ottaneet oppia toisten kehitysmaiden kokemuksista sosiaaliturvan järjestämisestä. Sambian kokeiluvaiheessa olevat ”lapsilisät” ovat saaneet vaikutteita Brasilia Bolsa Familia- ja Meksikon Oportunidades / Progresa  -järjestelmistä. Niissä köyhille äideille maksetaan avustuksia, mikäli nämä pitävät lapsensa koulussa ja huolehtivat heidän rokotuksistaan.

Sosiaaliturva rohkaisee yritteliäisyyteen

Sosiaaliturva voi paitsi vähentää köyhyyttä, myös lisätä talouskasvua. Perusturva mahdollistaa aiempaa suuremman riskinoton kuten esimerkiksi investoinnit oman liiketoiminnan aloittamiseen, kouluttautumisen uuteen ammattiin tai viljelykasvin vaihtamisen tuottoisampaan.

”Afrikkalaiset pienviljelijä-äidit päättävät usein kasvattaa vuodesta toiseen kassavaa, vaikka he tietävät hyvin, että saisivat maissista perheelleen ravintoarvoiltaan parempaa ruokaa tai enemmän myyntituloja. He eivät kuitenkaan uskalla vaihtaa viljelykasvia, koska kassava on satovarmempi kuin maissi.”

”Äiti uskaltaa vaihtaa viljelykasvin, jos hän tietää, ettei perhe joudu näkemään nälkää sadon epäonnistuessa, koska yksi aikuisista voidaan lähettää työllisyystöihin”, Timo Voipio havainnollistaa.

Pertti Haaparannan mukaan näyttää siltä, että Meksikon ja Brasilian sosiaalipoliittisista lähtökohdista luodut tulonsiirtojärjestelmät ovat vahvistaneet myös talouskasvua, kun työvoiman koulutus ja terveys ovat parantuneet. Asiaa ei ole kuitenkaan vielä tutkittu läpikotaisin.

”Jos ajatellaan, että lahjakkuus on jakaantunut suurin piirtein tasaisesti tulotasosta riippumatta, niin sosiaaliturva edesauttaa lahjakkaiden mutta köyhien ihmisten mahdollisuuksia tehdä investointeja ja siten parantaa talouskasvua”, Haaparanta sanoo.

Sosiaaliturva tulisi myös yllättävän halvaksi, mikäli on uskominen Kansainvälisen työjärjestön ILOn tekemiä tutkimuksia. Niiden mukaan perusturvan järjestäminen kaikille köyhimpien maiden kansalaisille maksaisi 2–10 prosenttia maiden bruttokansantulosta maan tilanteesta riippuen. Suomalaisittain tämä tarkoittaisi kansaneläkettä, lapsilisää, työttömyyskorvausta ja perusterveydenhoitoa. Vertailun vuoksi: Suomessa terveys- ja sosiaalimenojen osuus bruttokansantulosta oli viime vuonna 10–30 prosenttia laskutavasta riippuen.

Sosiaaliturva ei kuitenkaan olisi vuosiin itsensä rahoittava järjestelmä vaan vaatisi sekä kehitysmaiden hallituksilta että avunantajilta mittavia panostuksia. Se olisi myös valtava logistinen, hallinnollinen ja koulutuksellinen haaste alhaisen lukutaidon ja olemattomien pankkijärjestelmien maissa. Toisaalta erityisesti Afrikassa nopeasti yleistyvät tekstiviestipohjaiset pankkipalvelut tekevät urakasta teknisesti helpompaa. 

Pasi Nokelainen Kehitys-Utveckling 4.2011

Kaivoksista lisää verovirtaa

Afrikan maiden 2000-luvun talouskasvun taustalla vaikuttivat osaltaan raaka-aineiden korkeat maailmanmarkkinahinnat. Nyt pohditaan, jäikö hyöty sittenkin liian pieneksi. Ulkomaiset kaivosyhtiöt maksavat mantereella hyvin vähän veroja.

Esimerkiksi Mosambikissa alumiinisulattamo Mozal maksoi muutama vuosi sitten tiettävästi veroja vain yhden prosentin kokonaismyynnistään. Yritysveroa, vienti- ja tuontitulleja tai arvonlisäveroa se ei maksanut ollenkaan. Vastaavasti Sambiassa kupariviennin arvosta maahan jää vain 1–2 prosenttia, sekin usein työntekijöiden palkkaverotuksen kautta.

Afrikassa toimivat kaivosyhtiöt ovat paljon pienempiä työllistäjiä kuin tekstiiliteollisuus Aasiassa. Siksi kaivostoiminnasta mahdollisesti kertyvien verojen merkitys on suuri.

Tansanian kaivoslaki uudistettiin viime vuonna, ja kaivosyhtiöiden etuja karsittiin. Ghanassa puolestaan nostettiin kultaviennin arvosta perittävä rojaltimaksu kaksinkertaiseksi, maksimissaan kuuteen prosenttiin.

Professori Pertti Haaparanta on toiveikas ainakin sen suhteen, että Afrikan valtiot pystyvät tekemään jatkossa parempia sopimuksia. Hänen mukaansa esimerkiksi Mosambik ei ole myöntänyt viime aikoina uusille yrityksille samanlaisia veroetuja kuin aikanaan Mozalille.

Paremmilla sopimuksilla ja kansallisilla verolaeilla on kuitenkin rajansa. Erilaisten veroparatiisi- ja kirjanpitojärjestelyjen avulla kaivosyhtiöt pystyvät pienentämään voittojaan niin, ettei niistä jää paljon verotettavaa.

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Päivitetty 16.12.2011


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Ulkoasiainministeriö 2006 | Tietoa palvelusta | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi