Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Nepal opettaa - Ulkoasiainministeriö: Global.finland: Julkaisut: Kehitys-Utveckling / Artikkelit

Ulkoministeriön kehitysviestintä, sp. VIE-30@formin.fi. Verkkojulkaisun päivitys on päättynyt 30.6.2014.
reuna
Uutiset, 10.6.2011

Nepal opettaa

Toteutuuko toinen vuosituhattavoite ja pääsevätkö kaikki lapset kouluun vuoteen 2015 mennessä? Nepalissa edistyminen on ollut rivakkaa, mutta opetuksen laadussa riittää kehitettävää.

Kaksi Nepalin opetushallinnon korkeaa virkamiestä kertoo, miltä maan koululaitos tätä nykyä näyttää. Jo 94,5 prosenttia lapsista pääsee alakouluun, sanoo suunnitteluosaston päällikkö Janardan Nepal.

Batsala Devin alakoulussa Sanghachokin kylässä on noin 270 oppilasta. Kuva: Narendra ShresthaBatsala Devin alakoulussa Sanghachokin kylässä on noin 270 oppilasta. Kuva: Narendra Shrestha

Hyvän saavutuksen jälkeen herra Nepal listaa tukun huolia: Nepalissa koulu alkaa viiden vuoden iässä, mutta luokalla on useimmiten sekä ala- että yli-ikäisiä. Esiopetus on vasta kehitteillä, ja luokalle jäämiset ovat yleisiä. Se kertoo sekä oppimistuloksista että järjestelmän heikkouksista. Lisäksi pitäisi löytää konstit siihen, että loput 5,5 prosenttia ikäluokasta saadaan koulunpenkille.

Siinä joukossa on vammaisia, muutoin syrjittyjä sekä vaikeapääsyisillä seuduilla asuvia lapsia.

Pääjohtaja Deo Awashi puuttuu puheeseen. Siinä, missä herra Nepalin lauseet vaipuvat loppua kohden huolestuneesti alaspäin, tohtori Awashilla sanat kiirehtivät optimistisesti yläviistoon:

“Tämän maan kansalaiset ovat hyvin sitoutuneita koulutukseen. Yhteistyö Suomen kanssa on korostanut sitä, että kehitys kuuluu myös vähäosaisille.”

Nepal ja Suomi ovat tehneet noin 15 vuotta yhteistyötä maan perusopetuksen hyväksi. Sinä aikana on tapahtunut paljon: perusopetuksen ulottaminen liki koko ikäluokalle ei ole vähäinen aikaansaannos maassa, joka vasta viisi vuotta sitten sai pitkän sisäisen konfliktin päätökseen.

Koulut pysyivät auki läpi konfliktivuosien. Se piti nepalilaisia kiinni normaalissa arjessa. Mutta nyt, kun rauhan aikaa on eletty viitisen vuotta, ihmiset alkavat kaivata jotakin vähän enemmän. Jotta rauha kestää, sen pitää tuoda kehitystä - kaikille väestöryhmille.

Kouluun pääseminen on ensimmäinen rasti. Seuraava kysymys on, mitä koulussa lopulta opitaan ja miten saatu oppi heijastuu jokapäiväiseen elämään. Onko koululla merkitystä sille yhteisölle ja arjelle, jossa koululaiset elävät?

Käydään katsomassa.

Äiti seuraa ikkunasta

Sita Giri pitää Batsala Devin koulun seitsemännelle luokalle yhteiskuntaopin tuntia. Yhteiskuntaopissa pohditaan esimerkiksi sitä, mihin oma Sanghachokin kylä asettuu Nepalin kartalla ja mikä on se maailma, josta Nepal on osa. Entä missä on Suomi, josta päivän vierailijat tulevat?

Pojat istuvat vastakkain pitkien pöytien ääressä luokan vasemmalla puolella, tytöt vastaavassa asetelmassa luokan oikealla sivulla. Opettaja kiertää oppilaiden luona, luokassa käy raikas läpiveto avoimista ikkuna-aukoista.

Tyttöjen seinustalta luokkaan kurkkii kaksi iäkästä naista, toinen heistä on Sita Girin äiti Maiya Giri. Tyttären pitämät oppitunnit ovat hänen epävirallinen koulunsa, äiti ei aikanaan itse päässyt kouluun eikä osaa lukea ja kirjoittaa.

Lukutaitoaste on Nepalissa noussut koulunkäynnin yleistymisen myötä. Mutta edelleen lähes puolelta väestöstä puuttuu kunnollinen luku- ja kirjoitustaito. Aikuisväestön kouluttaminen on tuleva haaste.

Sita Giri opettaa seitsemännelle luokalle yhteiskuntaoppia Batsala Devin alakoulussa Sanghachokin kylässä. Kuva: Narendra ShresthaSita Giri opettaa seitsemännelle luokalle yhteiskuntaoppia Batsala Devin alakoulussa Sanghachokin kylässä. Kuva: Narendra Shrestha

Batsala Devin seiskaluokkalaiset ovat 12–15 -vuotiaita. Koulun seinällä oleva oppilasluettelo kertoo siitä, että lukuvuoden alussa ja lopussa oppilasmäärissä on selvää heittoa. Samaan taulukkoon on kirjattu oppilaiden paino. Krooninen aliravitsemus on Nepalissa tavallista, ja ilmainen kouluateria olisi tehokas keino nostaa läsnäoloprosentit lähelle sataa.

Koulua käydään nepalin kielellä, joka ei monellekaan ole oma äidinkieli. Omankielisen koulutuksen lisääminen on kirjattu koulujärjestelmän uudistuksen tavoitteisiin, mutta ei ole valikoitunut niistä kiireellisimpiin. Maassa näet puhutaan yli 90 kieltä, ja nepalin kieltä osaavat lähes kaikki.

 Pöydän päässä oppikirjojensa ylle kumartuvat 13-vuotias Sabina Giri ja 11-vuotias Pushpa Giri, opettajan sisko. Girien paljous hämmentää: yksi ja toinen oppilas ilmoittaa sukunimekseen Giri, Ghiri tai Giiri, vaihtelevalla kirjoitusasulla. Se on kylän tyypillisin sukunimi: kyläläisten enemmistö kuuluu chhetrien kastiin. Chhetrit ovat perinteen mukaan soturikasti, mutta tässä ajassa ja tässä kylässä useimmat ovat viljelijöitä.

Virallisesti kumotulla kastilaitoksella on maaseudulla edelleen tärkeä rooli, ja kastittomuus voi olla yksi syy siihen, että lapsi ei käy koulua.

Nepalin koulujärjestelmää kehitettäessä on pantu erityistä painoa sille, että kastittomat dalitit ja alakastiset janajatit pääsevät kouluun. Jos kasti sitoo ihmiset perinteisille paikoilleen, koko yhteiskunnan on mahdoton kehittyä.

“Lääkäriksi!” Batsala Devin seiskaluokkalaisten toiveammatti on ehdoton. Lääkäreiksi tahtovat niin tytöt kuin pojat.

Sitä ennen on käytävä vielä aika monta vuotta koulua ja vain osa niistä omassa kotikylässä. Sanghachokin kylä sijaitsee vuorenrinteellä – Himalajan maassa sitä tosin sanotaan mäeksi – maa punertaa ja viljelmät on pengerretty rinteeseen. Joidenkin talojen pihalla näkyy vesipuhveleita. Nekin ovat perheelle hyvä sijoitus.

Tytöt pyrkivät eteen

Oppitunnit ovat Batsala Devin koululla tältä päivältä päättyneet ja opettajia kerääntyy koulun pihamaalle. Suurin osa koulun opettajista on naisia, vieläpä oman kylän tyttöjä.

Oppitunnilla tytöt kysyivät ja vastasivat ainakin yhtä vilkkaasti kuin pojat. Kantaako uskallus luokkahuoneen ulkopuolelle, paraneeko tyttöjen ja naisten perinteisesti alisteinen asema koulunkäynnin myötä?

“Tytöt ottavat johdon”, hymyilevät Sita Giri ja alaluokkia opettava Parajuli Tamani. Ainakin asennetasolla on menty eteenpäin.

Sita ja Parajuli ovat molemmat parikymppisiä ja opiskelevat työn ohessa. Kumpikaan ei ole vielä naimisissa. Perheen talous ei antanut myöten lähteä Katmanduun asti opintoja jatkamaan, joten lähistöllä sijaitseva oppilaitos saa riittää.

Batsala Devin alakoulussa nepalilaisessa Sanghachokin kylässä on meneillään englannin oppitunti. Kuva: Narendra ShresthaBatsala Devin alakoulussa nepalilaisessa Sanghachokin kylässä on meneillään englannin oppitunti. Kuva: Narendra Shrestha

Opettajalle tyypillinen koulutus on kymmenen vuotta peruskoulua ja sen jälkeen vajaan vuoden mittainen valmistava kurssi. Alaluokilla ja maaseudulla monilla opettajista on vielä oma yläkoulu kesken.

Mikä opettajan työssä motivoi? Vastaukset ovat realistisia: palkka ei toki ole ainoa asia, mutta kylläkin se tärkein.

Nepalissa alaluokkien opettajista lähes puolet on naisia, 4–8 luokkien opettajista naisten osuus on reilu neljännes, ja yläluokilla heitä on alle viidennes kaikista opettajista. Opettajan palkka ja arvostus nousevat luokka-asteen myötä. Alakoulun opettaja saa palkkaa tyypillisesti 12 000 Nepalin rupiaa eli noin 120 euroa kuussa, yläkoulun opettajan ansio nousee noin 200 euroon.

Batsala Devin koulun alaluokat saavat paikalliselta viljelijöiden perustamalta kansalaisjärjestöltä Tukilta apua opetuksen kehittämiseen. Tavoitteena on lapsiystävällinen koulu, jossa poissaolot ja keskeyttämiset vähenevät ja oppimisen ilo lisääntyy.

Tuki saa tähän toimintaan rahoitusta muun muassa Suomen Pelastakaa lapset -järjestöltä. Järjestön antama apu on täydennyskoulutusta ja oppimateriaaleja. Suhteellisen pienimuotoisella tuella on itseään suurempi vaikutus, sillä ulkopuolinen kiinnostus antaa koululle yllykkeen myös omatoimisesti kehittää opetusta ja oppimisympäristöä.

“Nepalin opetusministeriö ajaa periaatteessa samoja tavoitteita, mutta käytännössä julkista täydennyskoulutusta opettajille ei juuri ole ja opetusmateriaaleista on pula. Tukin kaltaisten järjestöjen työ tukee virallista koulutusjärjestelmää ja asettaa laadullisen tavoitteen, jota kohti edetä”, arvioi Suomen Katmandun-edustustossa työskentelevä neuvonantaja Satu Pehu-Voima.

Suomi tukee Nepalin julkista koulutusjärjestelmää vuosittain noin kolmella miljoonalla eurolla. Yhteistyössä korostetaan koulutuksen tasa-arvoa ja oppimisen laadullista kehittämistä.

 Painotukset ovat samansuuntaisia myös muissa Suomen kumppanimaissa. Kun perusopetus on jo mittavin satsauksin saatu lähes kaikkien ulottuville, huomio siirtyy oppimistuloksiin. Koulutukseen sijoitetaan, jotta yksilö ja yhteiskunta kehittyvät, ja sitä kehitystä mitataan mielellään myös taloudellisesti.

Joitakin askelia taaksepäin

Balefin yläkoulun opettajainhuoneessa rehtori Hari Sharan Nepal puhuu ja vesipisaroita tippuu katonrajasta lattialle. Balefin kylä sijaitsee samassa Sindhupalchokin piirikunnassa kuin Sanghachok, mutta koulun tunnelma on tyystin toinen. Johtuisiko tiheästä vesisateesta vai siitä, että koulun pihamaa on uusien luokkahuoneiden rakentamisen jäljiltä kivilohkareina.

Kenties tunnelmaan vaikuttaa myös rehtorin viesti: Kylässä on vajaat 40 perhettä, joista lapset eivät tule kouluun. Miksi?

Vanhempainkomitean jäsenet kohottavat olkapäitään, vastauksen pitäisi olla aika itsestään selvä. Tärkeimpänä syynä on tietysti perheiden köyhyys. Lapset tekevät koulunkäynnin sijaan töitä, esimerkiksi kalastavat. Ja vaikka kolme ensimmäistä kouluvuotta ovat kokonaan ilmaisia, koulusta koituu aina perheelle menoja. Koulupuku maksaa, ennen maksoivat myös lukuvuoden päättävät kokeet. Neljännestä luokasta eteenpäin itse koulunkäynnistäkin peritään pieni maksu.

Balefin kylässä on tuhatkunta asukasta, ja koulussa reilut 300 oppilasta ja 12 opettajaa. Vanhemmista suurin osa on viljelijöitä, kylän halkaisevan joen ja sen vartta seurailevan tien ansiosta kyläläiset saavat tuloa myös kaupasta ja kalastuksesta. Perheen tyypillinen kuukausitulo on noin 50 euroa.

Mihin ammatteihin lapset ryhtyvät? “Heistä tulee lentäjiä ja lääkäreitä”, vanhemmat vastaavat. Vastausta ei pidä ottaa ihan kirjaimellisesti:

“Koulutus on mahdollisuus muutokseen. Meidän sukupolvellamme ei ollut tilaisuutta käydä koulua, mutta kun me lähetämme lapsemme kouluun, koko yhteiskunta muuttuu. Lapsillamme on mahdollisuus tehdä valintoja ja hankkia muitakin toimeentulokeinoja eikä heitä käytetä niin helposti hyväksi.”

Kun Nepaliin saatiin vuonna 2006 vihdoin rauha, oppilasmäärät lähtivät voimakkaaseen kasvuun. Perusopetuksen oppilastulva on nyt laantumassa, mutta painetta alkaa kerääntyä yläkouluihin ja ammatilliselle puolelle.

Rautaportin läpi

“Auringonvalon matka maahan kestää kahdeksan minuuttia kaksikymmentä sekuntia.” Ekatan koululaisten kerho valmistelee joka päivä Seti Devin yläkoulun aamunavauksen. Jokaisella päivällä on oma opettavainen mottonsa. Viimeisin kertoi valosta.

Koululaisten kerhot ovat tärkeä keino lisätä lasten tietoisuutta oikeuksistaan ja ehkäistä esimerkiksi ihmiskauppaa, joka on Nepalissa yleistynyt.

Seti Devin koululaisten kerhosta on tullut suomalaisvieraita tapaamaan ryhmä 9- ja 10-luokkalaisia tyttöjä. Heistä moni on juuri käynyt kymmenennen luokan päättävässä kansallisessa kokeessa ja odottaa tuloksia. Koetta kutsutaan rautaportiksi, ja sen läpäisee tällä haavaa noin puolet yrittäjistä.

Meneillään on lomakausi, joten paikalla on vain tyttöjä. Pojat ovat lähteneet kotoa Thumpakharin kylästä Katmanduun ja kuka minnekin.

“Pojat pääsevät joka paikkaan”, tytöt protestoivat.

 Tytöt itsekin tahtoisivat Katmanduun. Toiveissa ovat tanssin, tietotekniikan tai journalismin opinnot. Yksi aikoo opettajaksi, toinen sairaanhoitajaksi, kolmas sosiaalityöntekijäksi. Kukaan ei haaveile jatkavansa vanhempiensa tavoin maanviljelyä. Thumpakharin kylässä sähkönjakelu on vakaata ja maailma mahdollisuuksineen läsnä. Tyttöjen perheistä jokaisessa on kännykkä ja radio, ja viidessä seitsemästä myös televisio.

UCEP-koulutuskeskus tarjoaa ammattioppia vähäosaisille nepalilaisnuorille. Hari Maya Paudel, 23, opettaa autonkorjaamista Birenda Gragmarille (vas.) ja Suresh Shahalle. Kuva: Narenda ShresthaUCEP-koulutuskeskus tarjoaa ammattioppia vähäosaisille nepalilaisnuorille. Hari Maya Paudel, 23, opettaa autonkorjaamista Birenda Gragmarille (vas.) ja Suresh Shahalle. Kuva: Narenda Shrestha

Nepalin työmarkkinoille tulee vuosittain noin 300 000 nuorta, joista suunnilleen joka kymmenes löytää työpaikan kotimaastaan. Vuosittain noin 100 000 nepalilaisnuorta lähtee ulkomaille töihin. Monet päätyvät Persianlahden maihin raksahommiin. Työvoimasta, enimmäkseen ammattitaidottomasta, on tullut Nepalin tärkein vientituote.

Kokonaan tilastoimatta jäävät ne sadat tuhannet nuoret, jotka suuntaavat Intiaan etsimään toimeentuloa.

Nepalin koulu-uudistuksen yhtenä tavoitteena on lisätä taitoaineita 6.-8. luokille. Nuorten ammatillisten valmiuksien kehittämiseen on suuri tarve. Varsinaista ammatillista koulutusta ei ole tarjolla kuin murto-osalle sitä haluavista.

Suomen kannalta ympyrä sulkeutuu: Kehitysyhteistyön ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomi korosti ammatillista koulutusta. Painotus sai väistyä 1990-luvulle tultaessa, kun perusopetus eli kehitysmaissa syvää kriisiä ja tarvitsi ulkoista tukea.

Kahden viime vuosikymmenen aikana perusopetus on saatu kehitysmaissa ulotetuksi suurimmalle osalle lapsista. Kun nuorisoikäluokat ovat samaan aikaan kasvaneet, uudeksi vanhaksi haasteeksi ovat nousseet ammatillinen koulutus ja ammatilliset valmiudet.

21. vuosisadalle

Nepalin Opettaja-lehden toimittaja Sudarshan Ghimire siteeraa innoissaan Barack Obamaa. Presidentin taannoisessa puheessa todettiin, että Amerikka ei kehity, jolleivät lapset ja nuoret saa laadukasta koulutusta.

”Opettajat ovat muutoksen agentteja!”, Sudarshan Ghimire korostaa. Juuri tuota asennetta hänen Shikshak -lehtensä yrittää nepalilaisopettajiin puhaltaa. Shikshak tarkoittaa gurua, opettajaa. Shikshak julkaisi Obaman puheen nepaliksi käännettynä.

”Me nepalilaiset rakastamme perinteistä gurujärjestelmäämme, mutta meidän pitäisi onnistua tuomaan se moderniin opettamiseen. Opettajien pitäisi seurata pedagogian uusia tuulia, konstruktivismia. Oppia ei voi siirtää eteenpäin, vaan oppija rakentaa sen itse”, Sudarshan Ghimire selittää.

Hän puhuu palavasti 21. vuosisadan koulutuksesta. Se ei voi olla jäykkään opetussuunnitelmaan ja tiukkaan kuriin perustuvaa ulkoa oppimista. Oppilailla on oltava itsetuntoa, kykyä etsiä tietoa ja kyseenalaistaa sitä. Ja näitä taitoja pitää opettaa.

Nepalin runsaassa 33 000 koulussa perustietoja ja -taitoja oppi vuonna 2010 noin 6,6, miljoonaa koululaista. Nepalin valtio käytti budjetistaan noin 17 prosenttia opetukseen.

Läskillä lukutaitoa

Suomen valtiollisen avun lisäksi yli 14 000 yksityistä suomalaista on omalla painollaan tukenut Nepalin perusopetusta.

Tuntemattomana pysyttelevä yksityishenkilö haastoi vuonna 2010 suomalaisia laihduttamaan ja lupasi ”ostaa” laihdutetut läskit 15 euron kilohintaan ja luovuttaa summan Nepaliin.

Evankelisluterilaiset seurakunnat pistivät pystyyn punnitusasemia eri puolelle Suomea. Lopputuloksena oli, että 2010 helmi- ja toukokuun välisenä aikana painoa putosi yhteensä yli 48 000 kiloa.

Lahjoittaja tuplasi alun perin lupaamansa hinnan ja maksoi laihdutetusta kilosta 30 euroa. Se tuotti kaikkiaan 1,4 miljoonaa euroa Nepalin perusopetuksen kehittämiseen. Tämä summa kasvattaa Suomen tukea vuositasolla noin 45 prosentilla – ja käytetään parantamaan koulutuksen tasa-arvoa ja laatua.

Lahjoittaja viittasi sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa omiin vanhempiinsa: heidän esimerkkinsä kautta hän on itse ymmärtänyt koulutuksen merkityksen.

Teksti: Erja-Outi Heino

Tulosta Jaa kirjanmerkki

Päivitetty 10.6.2011


Tulosta Jaa kirjanmerkki
© Ulkoasiainministeriö 2006 | Tietoa palvelusta | kehitys.verkot@formin.fi
FORMIN.FINLAND.FI - ULKOASIAINMINISTERIÖ - UTSTRIKESMINISTERIET
Global.finland.fi on ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisu. Sen päivitys on päättynyt 30.6.2014.
Kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit edustavat yksinomaan kirjoittajan kantaa.
© Ulkoasiainministeriö | Kehitysviestintä, Kanavakatu 3 C, 00160 Helsinki, sähköposti vie-30@formin.fi